Isäni vanhin veli teki pääosan työurastaan Helsingin kaupungin kadunlakaisijana 1950-luvulta 1970-luvulle. Ehkä häntä kutsuttiin uran loppupuolella puhtaanapitolaitoksen työntekijäksi eikä kadunlakaisijaksi, mitä hän kuitenkin oli.
Ennen kadunlakaisijaksi ryhtymistään veli oli ollut osakkaana kuljetusliikkeessä isäni ja kolmannen veljen kanssa. Mutta vanhimman veljen pää ei kestänyt yrittämisen epävarmuutta. Siksi hän siirtyi vaatimattomaan mutta turvalliseen kunnalliseen virkaan. Nykyisten tautiluokitusten mukaan tämä setäni saattoi myös olla jonkinasteisesti autistinen. Hän varmaan joutuisi nykyisin joko varhaiseläkkeelle tai siirtymään työllistämistoimesta toiseen.
Yhteisön palvelijat
Setäni tuli mieleen lukiessani Richard Sennettin siteeraamia tutkimuksia julkisen sektorin työntekijöistä. Sennett väittää nimittäin, että jopa kunnalliset kadunlakaisijat mieltävät itsensä julkista hyvää edistäviksi työntekijöiksi.
Julkisen sektorin työntekijä on yhteisön palveluksessa; näin vanhassa julkista sektoria arvostavassa ideologiassa miellettiin. Nyt tämä ajattelu on peruutuspeiliin katsomista, kuten kuntien hävittämistä ajava oikeisto väittää. Julkisen sektorin työntekijät mielletään koronkiskureiksi, jotka synnyttävät kestävyysvajeen verottamalla tuottavaa sektoria.
Julkiset palvelut, sosiaalityö, terveydenhuolto ja koulutus ovat ihmisten toimintaa toisten kanssa. Palvelut ovat kuntalaisten apuna tai heidän hyväkseen. Palvelu voi olla keskustelua, neuvontaa, motivointia, opetusta tai syöttämistä, pyllyn pyyhkimistä tai verenpaineen mittausta. Nämä palvelut ovat tekijän hengen ja ruumiin varassa, ilman opettajaa ei ole opetusta, ei sosiaalityötä ilman sosiaalityöntekijää.
Toimivat palvelut edellyttävät yhteistyötä
Palvelut ovat myös tiimityötä. Palvelut pelaavat vain jos yksittäisten työntekijöiden lisäksi työyhteisö voi hyvin. Instituutiot, kuten koulut tai sosiaalivirastot, tarvitsevat yhteisiä näkemyksiä ja päämääriä voidakseen toimia kansalaisten tai potilaitten avuksi. Jotta yhteisöstä tulee yhteisö, tarvitaan yhteistä moraalia. Yhteisöiden moraalille on ominaista, että se kasvaa hitaasti. Moraali opitaan enimmältään esimerkin voimalla ja tekemällä; puhe, opetus, saarnaaminen on vain pienessä roolissa kun yhteistä moraalia rakennetaan.
Julkisella sektorilla tapahtuva muutos, uusliberalismi ja NPM (New Public Management) puhuvat yhteisöllisyyden puolesta. Myös brittiläisten konservatiivien Big Society -hanke laskee paljon yhteisöjen varaan. Näyttää siltä, että yhteisöllinen painotus tulee myös sisältymään Suomen uuteen sosiaalihuoltoa koskevaan lakiin. Yhteisöjen ylläpito ja elvyttäminen on erittäin hyvä idea, mutta nykyiset käytännölliset ja lainsäädännölliset toimet aiheuttavat pikemminkin yhteisöjen rapauttamista kuin rakentamista.
Miten NPM rapauttaa kuntien yhteisöllistä luonnetta?
Keskeistä nykyisessä kehityksessä on varautuminen markkinoihin. Niihin varaudutaan keskittämällä palveluita suuriin yksikköihin ja tuotteistamalla toiminnot yhä pienempiin osiin. Osiin pilkotut palvelut on helpompi kilpailuttaa ja ulkoistaa. Pysyvä muutos on se tapa, jolla palvelut pirstotaan. Työyhteisöissä toimivien ihmisten kannalta tämä merkitsee, että heidän osoitteensa, puhelinnumeronsa ja toimenkuvansa muuttuvat joko kuukauden tai vähintään puolen vuoden välein. Tässä rumbassa voi hoidettavien lasten ja vanhusten nimet unohtua suuremmista ongelmista puhumattakaan.
Nopeat muutokset ovat mahdollisia vain valtaa keskittämällä, kuten vaikkapa Helsingin sosiaali- ja terveystoimen uudistus parhaillaan osoittaa. Esimerkiksi sosiaalitoimen osalta tämä tarkoittaa, ettei sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä uudistuksesta kysytä. Sosiaalityöntekijöiden rooli on ratkaiseva kun työtä tehdään, mutta sen sisältö siis sanellaan muualla.
Tuotteistamista ja pirstomista
Helsingin uudistuksessa kuten myös uudessa sosiaalihuoltolaissa keskeisessä roolissa on tuotteistaminen. Sosiaalitoimen tehtäviä määritellään yhä tarkemmin. Yhä tarkemmin määritellään myös kriteerit, joilla ihmisiä otetaan asiakkaiksi. Yhä useampi jää palveluiden ulkopuolelle. Työntekijöiden toimenkuvat muuttuvat rajoittuneineiksi: esikuvana on tayloristinen tehdas, jossa jokainen vääntää omaa mutteriaan.
Pirstottujen palveluiden ongelma on yhteistyön puute niin työntekijöiden kesken kuin työntekijöiden ja kuntalaisten välillä. Esimerkiksi lastensuojelussa perhettä tapaava ja arvioiva sosiaalityöntekijä on eri henkilö kuin se, joka lapsen sijoittaa tai ei sijoita pois kotoaan.
Kun niukkuutta sosiaalityössä jaetaan, pitäisi eri tahojen toimia yhdessä, mutta yhteistoiminnan opettelulle ja harjoittelulle ei ole aikaa eikä paikkaa nykyisissä kuntaorganisaatioissa. Yhteistyön tärkeä edellytys on luottamus. Se kasvaa hitaasti tekemällä luottamusta kasvattavia tekoja. Ja jos sosiaalityöntekijöiden keskinäisistä suhteista tai heidän ja asiakkaiden välisistä suhteista puuttuu luottamus, ei vaikeiden asioiden hoitaminen edisty.
Julkisissa palvelujen tuottamisen pitäisi perustua yhteistyölle, mutta tulosohjatuissa ja tuotteistetuissa palveluissa yhteistyö ei ole kenenkään työtä – se ei ole työtä, josta maksetaan palkkaa. Samasta aiheesta puhui poliisijohtaja Kari Rantama sanoessaan, että talousrikollisuuden selvittelyn vaatimaa yhteistyötä ei voida tehdä, koska sitä ei voi kirjata tulokseksi.
Leena Eräsaari on yhteisösosiaalityön professori Jyväskylän yliopistosta