Author: admin

Helsinki on valtion jälkeen Suomen suurin työnantaja. Sairaan-, lähi-, perushoitajat, lastentarhanopettajat, lastenhoitajat, lehtorit, perhepäivähoitajat, kirjastovirkailijat, kouluavustajat, siivoojat, toimistosihteerit sekä ruokapalvelu- ja sosiaalityöntekijät tuottavat palveluja kaupungin asukkaille. Joka päivä Helsingille menee töihin 39 000 ihmistä. Heistä kolme neljästä on naisia.

Hoivan, hoidon ja koulutuksen tarpeet pysyvät. Tarpeiden pysyvyydestä huolimatta Helsingin kaupungin työntekijöistä lähes 7000 työskentelee määräaikaisessa työsuhteessa. He menevät joka päivä työhön tietäen, että oman työsuhteen jatkumisesta ei ole varmuutta.

Epävarmuus ja palkka-ale

Epävarmuutta lisää peruspalvelujen alistaminen bisnekselle. Kun kouluruuasta tehdään yritysvoittoa, on moni asia pielessä. Kaupungin työsuhteiden valuttaminen yrityksille altistaa työsuhteen epävarmuuksille ja palkka-alelle. Kyse on naisten työn halventamisesta ja sukupuolten tasa-arvosta. Matalapalkkaisten naisten ohella myös keskipalkkaiset, jopa hyvin palkatut professioammattien naiset halutaan siirtää hoivaamaan, hoitamaan ja kouluttamaan halvemmalla yksityiselle sektorille – ja tuottamaan voittoa yritysten omistajille.

Bisnes ei ole luonnonvoima

Vaaleissa on kyse siitä millaista työnantajapolitiikkaa Helsinki harjoittaa. Bisnes ei ole luonnonvoima. Julkiset hyvinvointipalvelut on nähtävä kansallisvarallisuutena, jonka ryövääminen yritysten voitontavoitteluun pitää pysäyttää. Kun tahtoa on, voidaan palvelut tuottaa kunnan omana työsuhteisena työnä.  Kun tahtoa on, määräaikaisia voidaan vakinaistaa rakentamalla työsuhdepooleja.

Anu Suoranta, VTT, työelämän tutkija on Vasemmistoliitto kuntavaaliehdokas no 114 Helsingissä.

Yhteisöllisyys on hip, hop ja pop. Kaikenlainen kaupunkitilan avaaminen kaupunkilaisille on myös upeaa.

Muutamme papan kanssa aktiivisten seniorikansalaisten yhteisölliseen taloon, kuulumme ruokapiiriin ja ostamme ruoka-osuuskunnalta punajuuria. Asukastilassa kokoontuu neulontakerho ja tarvittaessa vaihtelemme toveja Stadin Aikapankissa. Osallistumme myyjäisiin tai erilaisiin tapahtumiin, jotka on järjestetty POP UP- tai muulla trendikkäällä periaatteella, jossa tarkoituksena on saada pienetkin tekijät esiin ja tuotteet mahdollisimman suoraan tuottajalta kuluttajalle.

Hienoa! Mutta miten voisimme varmistautua siitä, ettemme tässä uuden lähi- ja luomuyhteisöllisyyden riemussa tule ajattelemattamme tukeneeksi harmaata taloutta?

Vaadimmehan läpinäkyvyyttä kaupungin hankinnoissa, harmaan talouden karsimista kaupungin hankinnoista emmekä hyväksy veroparatiiseja osana kunnallista taloudenhoitoamme. Tietenkään emme hyväksy petkuilua yrittäjiltä!

Viime vuosina on myös vaadittu byrokratian kahleiden katkomista vaikkapa kioskikahviloiden ja autokioskien kohdalla. Aina ei siinä rytäkässä ole kysytty, onko toiminta turvallista. Pientä yrittäjää kohtaan tunnetaan myötätuntoa ymmärrettävistä syistä, sillä onhan se tietysti kivaa, jos lähellä on symppis kahvikioski tai söpö mummo myymässä ihan itse neulomiaan sukkia. Mummot ja kahvikioskit tuovat myös pehmeää turvallisuutta kolhoihin tiloihin.

Jos käsityöyrittäjä kimmastuu mummojen sukkakujista asemalla, kiukun syyksi väitetään suoralta kädeltä kateutta. Ellei ongelmaa sitten vähätellä kuoliaaksi: muutaman mummon sukankutimilla tuskin uhataan järjestelmää.

Eikä uhatakaan, mutta sukkamummojen lisäksi on lankatätejä, kangaseukkoja, ompeluhilmoja, siivoushuldia…

Kaikilla näillä (nais)aloilla on myös heikkopalkkaisia ammattilaisia sekä pieniä, usein pakkoyrittäjiä, joiden kovaa leipää monet pienet purot kovertavat. Käsityöalalla ongelmana on myös tekijänoikeus, usein mummot nimittäin myyvät sukkia, joiden ohjeiden tekijät yrittävät elättää perheensä ohjemyynnillä. Ongelman vähättelyn takana on kyse myös sukupuolesta: naisten työ ja sitä myöten verovilppikään ei ole tärkeää.

Jos mummo ei elä ilman vetoisella asemalla hankittuja sivutienestejä, ongelmaa on lähdettävä korjaamaan sosiaalitoimen keinoilla eikä luomalla tilaisuuksia alipalkattuun sivutyöhön huonoissa olosuhteissa. Vihreä- ja muu oikeistopolitiikka haluaa nähdä sukkamummot iloisena ja kaupunkia elävöittävänä yritteliäisyytenä, vaikka kyse on paljon, paljon muustakin eikä se enää olekaan kovin iloista.

Pieniä yrittäjiä ja omaperäisiä ideoita halutaan saada esiin. Kukaan ei kaipaa turhaa byrokratiaa eikä jäykkiä systeemejä estämään uusien ideoiden testaamista tai markkinoimista. Kimppakivan edellytyksenä pitää kuitenkin olla jämäkkä ote yhteispeliin: asialliset hommat hoidetaan!Virkamieskään ei ole vihollinen, ainakaan silloin, kun hän yrittää turvata kaupunkilaisen terveyden ja turvallisuuden. Jäykkää systeemiä pitää tietysti aina ravistaa vetreämmäksi.

Minäkin haluan mummojen mukaan neulomaan, on todella hyvä idea luoda käsityölle maksuttomia tai halpoja esittely- ja myyntipaikkoja julkisiin tiloihin, koska alan yritystoiminta on aniharvoin kannattavaa, mutta traditio vahva ja arvokas.

Siksi haluan, että kaupunginvaltuutettuni ymmärtää, että pienistä puroista syntyvät isot joet. Hän edellyttää, että kaupunkitilassa saadaan edistää kaikenlaista kaunista, hauskaa, uutta, höpsöä, iloa tuottavaa, mutta samalla autetaan, neuvotaan ja ohjataan lempeästi, mutta tiukasti, hoitamaan veroasiat ja muut tylsät, mutta turvallisuuden takaavat seikat kuntoon.

Tiina Kaarela on helsinkiläinen toimittaja ja sivuyrittäjä, joka on toiminut useita vuosia vasemmistoliiton kunnallisissa luottamustehtävissä (sit.)

Palvelut tekevät paratiisin

Odotan ensimmäistä lastani. Asun Kalliossa enkä aio muuttaa täältä yhtikäs mihinkään. Koska rakastan Berliiniä, ajattelen mielelläni olevani osa Prenzlauer Berg -ilmiötä. Nimitys tulee itäberliiniläisestä kaupunginosasta, joka oli vuosituhannen vaihteessa hipstereiden ja taiteilijoiden hengailukeskittymä.

Sitten nuoret hengailijat ryhtyivät pariutumaan ja lisääntymään. Mutta he eivät muuttaneetkaan pois kulmilta, joilla aiemmin kaljottelivat kavereittensa kanssa. Nyt Prenzlauer Berg vilisee lapsiaperheitä kahviloissa ja leikkipuistoissa.

Kallion kneipet ovat tulleet minulle tutuiksi sisältä ja ulkoa vuosien saatossa. Raskaaksi tultuani olen kuitenkin alkanut tarkastella ympäristöäni uusista näkökulmista. En näe mitään syytä muuttaa Kalliosta pois, päinvastoin. Tämähän on lapsiperheen paratiisi. Ja mikä sen tekee? Vastaus on ilmeinen: julkiset palvelut.

Neuvolaan pääsen köpöttelemällä kadun toiselle puolelle. Saman kadun varrella oleva leikkipuisto arkkitehtiopiskelijoiden suunnittelema viihtyisä keidas. Koulut, päiväkoti (jossa toivottavasti on varauduttu yllämainittuun ilmiöön!) ja kirjasto ovat lähellä.

Minulle on väliä sillä, kuka palveluni tuottaa. Haluan, että ne ovat julkisesti tuotettuja. Neuvolapalveluita tuskin ihan heti ulkoistetaan, onhan kyse kuitenkin uusien kansalaisten tuotannon valvomisesta. Mutta on joissakin kunnissa tähänkin ryhdytty.

Tuntuisi omituiselta, jos neuvolatäti olisikin yksityisen firman palkkalistoilla tai firmalle freelancerina tekevä yksityisyrittäjä. En pystyisi luottamaan siihen, että hän ajattelee ensisijaisesti minun ja lapsen hyvinvointia. Miettisin koko ajan, yrittääkö se nyhtää nyt minusta taloudellista hyötyä firmalle ja itselleen. Isukin verenpainemittauksetkin olisivat varmaan jääneet ”hyödyttöminä” tekemättä.

Esimerkiksi leikkipuisto taas olisi ikävä kyllä helppo purtava ulkoistamisvimmaisille kuntapäättäjille. Yhteisöllisyyden nimissä homma voidaan yrittää sysätä vanhempien vastuulle. Tähän sanon vain: ei kiitos. Kunta pyörittäköön leikkipuistoa ja minä keskityn omien taipumusteni mukaisiin asioihin.

Linnea Alho on iloinen esikoisen odottaja Kalliosta