Categories
alustatalous itsensä työllistäjät Pätkätyö sosaailiturva

Kun tilkitseminen ei riitä. Työeläjän turva ja systeeminmuutos?

Järjestin yhdessä kehittämisasiantuntija Sikke Leinikin kanssa keskustelun Työnteon tavat haastavat edunvalvonta-ajattelun. Keskustelun paikkana oli Työelämän Hardtimes? -tutkimuspäivät Tampereen yliopistossa 2016. 

Keskustelussa pureuduttiin mm. alustatalouteen, airbnb:n, uberiin, itsensätyöllistämiseen, työllisyysturvaan ja perustuloon. Toistuvasti keskustelussa nousi esiin pohdintaa siitä, onko työnteon ympäristö jo niin muuttunut, että samoilla työkaluilla ei turvata nykyisiä työn tekijöitä. Eli onko tullut systeeminmuutoksen aika?  Keskustelun referaatin voi lukea täältä TJS-opintokeskuksen sivuilta.

Keskustelun idea – ja toimiva sellainen- oli tuoda samaan idea- ja analyysirinkiin tutkijoita, lainsäätäjiä, virkamiehiä ja ammattiyhdistysliikkeen asiantuntemusta. Mukana olivat:

Keskustelun vetäjät Anu Suoranta, tutkijatohtori, Helsingin yliopisto ja kehittämisasiantuntija Sikke Leinikki, TJS-opintokeskus

Keskustelijoina:

  • Eeva Jokinen, Yhteiskuntapolitiikan professori, Itä-Suomen yliopisto
  •  Olli Kangas, yhteiskuntasuhteiden johtaja, KELA
  • Pertti Koistinen, sosiaalipolitiikan professori (emer) Tampereen yliopisto
  • Anna Kontula, kansanedustaja, Vasemmistoliitto
  • Maria Löfgren, johtaja, Akava
  • Saana Siekkinen, työelämäasioiden johtaja, SAK
  • Marjo Ylhäinen, Työoikeuden yliopistonlehtori, Itä-Suomen yliopisto

Keskustelun sukupuolitietoisuutta olivat kommentoimassa

  • Milja Saari, tutkijatohtori, Helsingin yliopisto
  • Hanna Ylöstalo, tutkija, Tampereen yliopisto

 

Keskustelun pohjalta on tulossa kirja, mikäli rahoitus hankkeelle löytyy..

 

Categories
Uncategorized

Silpputyöläilevä itsensätyöllistäjä meets ay-liike

 

Kirjoitan Kansan Uutisissa 16. 10 itsensätyöllistäjistä otsikolla Ilman työsuhteen tuomaa turvaa. Juttu on kirja-arvio teoksesta Väliin pudotetut (Janne Airola & Ilkka Hackman, Docendo 2016)

” hupaisimpia osuuksia on maisterismies ja silpputyöläinen Kimmon käynti ammattiliiton virkailijoiden juttusilla. Kontrasti on läpitunkeva..”

Categories
itsensä työllistäjät Pätkätyö

Työ, työ, työn ja sosiaalisten oikeuksien kipupisteitä

Kyselen Meteli 3/2016 jutussa Palkansaajaliikkeestä toimeentuloliikkeeksi onko kysymys palkansaajuudesta ay-liikkeelle perustavanlaatuinen?

Pohdin myös olisiko aika avata pandoran lipas ja nähdä miltä osin menneistä saavutuksista on tullut osa syrjiviä ja hierarkioita tekeviä rakenteita.

Tästä Meteli 3/2016 -lehteen

Pohdinnassani on myös se voivatko sosiaaliset oikeudet nojata vuoden 2016 työelämässä palkkatyösuhdeperustaan? Tämä on ay-liikkeelle kipupiste. Nyt tarkkana.

Samaa ammattiyhdistysliikkeelle kipuilua tuottaavaa  palkkatyösuhdeperustaisuutta näyttää miettivän myös Helsingin yliopiston professori Juha Siltala Impulssi sarjan artikkelissaan Työnantajan alaisena ilman työsuhdetta.

Siltala toteaa “Talouden kiertokulun ylläpitäminen tekee ajankohtaiseksi perustulon, jonka päälle voi ansaita. Samoin se pakottaa eläketurvaa ja sosiaaliturvaa irti perinteisistä työsuhteista, mikä ei voi olla aiheuttamatta ristiriitoja ammattiyhdistysliikkeen ja vasemmistopuolueiden välille.”

Näinpä näin. Työsuhdeperustaisten oikeuksien logiikan ratkaisukeskeinenkään problematisointi ei aina ota tulta, ainakaan ihan heti. Mutta onneksi ei-ei-ei-kipuilusta voi kehittyä ajatteluksi.

Telan edunvalvontajohtaja Nikolas Elomaa muotoilee TELA.n blogissa Artisti maksaa, että ajatteli taannoin (SAK:n edunvalvontajohtajana) “työlainsäädännön sekoittaminen yrittäjämuodossa tehtävään työhön sekoittaa pakan niin pahasti, että on parempi dumpata kaikki ajatustapaa nakertavat hipsterit kauas päätöksenteosta”.

Näin tapahtui. Tulin dumpatuksi. Nikolakselle tiedoksi, että en aja Jopolla, enkä täytä muitakaan hipsteriyden muotovaateita, mutta kuten toteat, “et ole enää (aina) oikeassa”, niin olkoon tuon hipsterihomman korjaaminen. Sen sijaan pidän mainiona nykyajatustasi , että “kaikki työmarkkinatoimijat, yrittäjäkenttä mukaan lukien, herkistyisivät hakemaan yksituumaisuutta – ja ratkaisuja – työn tekemisen muotojen muutoksesta, ainakin eläke- ja muun sosiaaliturvan kannalta.” Tässähän ollaan ihan yhteisellä asialla.

Seuraava etappi, jossa tätä tematiikkaa pohditaan on Tampereella Työelämän tutkimuspäivillä. Työryhmässä 27. Työnteon tavat haastavat edunvalvonta-ajattelun mennään. Moderoin yhdessä TJS-opintokeskuksen kehittämisasiantuntija Sikke Leinikin kanssa keskustelijajoukkoa, jossa mukana ovat mm. Eeva Jokinen, Yhteiskuntapolitiikan professori, Itä-Suomen yliopisto, Olli Kangas, yhteiskuntasuhteiden johtaja, KELA, Pertti Koistinen, sosiaalipolitiikan professori (emer), Tampereen yliopisto, Anna Kontula, kansanedustaja, Vasemmistoliitto, Maria Löfgren, johtaja, Akava, Saana Siekkinen, työelämäasioiden johtaja, SAK ja Marjo Ylhäinen, Työoikeuden yliopistonlehtori, Itä-Suomen yliopisto.

Keskustelun sukupuolitietoisuutta kommentoivat Milja Saari, tutkijatohtori, Helsingin yliopisto ja Hanna Ylöstalo, tutkija, Tampereen yliopisto.  

 

Categories
itsensä työllistäjät Uncategorized

Hallitus kannustaa nälkäpalkkaan, error, error. Hallitus kannustaa nälkäpalkkioon!

Kommentoin Tasa-arvovaje-hankkeen sivuilla Sipilän hallituksen 12.4. yrittäjyys- ja työllisyystoimia  otsikolla Matalapalkasta halvempiin töihin?

 

Hallitus liittää itsensätyöllistäjien aseman parantamisen työttömyysturvaan. Tällä logiikalla jää kuitenkin koskematta työn hinnoittelu. On kysyttävä rakentaako hallitus kannusteita nimenomaan työtätekevien köyhyyteen? Onko hallitus arvioinut itsensätyöllistämisen kannustamisen sukupuolivaikutuksia? Onko itsensätyöllistämisen helpottamisen taustalla ajatus työn hinnan halventamisesta? Mikäli hallitus haluaisi rakentaa työtä, jolla tulee toimeen, niin siihen voi kaivaa työkaluksi työlainsäädännöstä kollektiivisen neuvotteluoikeuden laajentamisen itsensätyöllistäjille.

Categories
muutosturva Pätkätyö

Muutosturvaa Helsingin yliopiston pätkätyöntekijöille. Yhteiskuntavastuuta kantamaan myös TE-hallinto ja Helsinki?

Helsingin yliopistossa ilmoitettiin eilen poistettavien ihmisten määrä. Kokonaisluku on 980 ihmistä, josta 570 irtisanotaan, 200 poistuu eläkkeelle ja 210 määräaikaisessa työsuhteessa työskennellyttä päätyy ulos.

Tosiasiallinen poistuvien luku on jatkossa paljon enemmän. Määräaikaisissa työsuhteissa työskentelee yliopistossa paljon ihmisiä yliopiston ulkopuolelta rahoitetuista projekteissa. Työnantajan ilmoituksen mukaan nyt ilmoitetuissa luvuissa ei ole niitä määräaikaisia, joiden työn päättyessä ei synny säästöä. Oleellista on tajuta se, että nämäkin määräaikaiset työsuhteet päättyvät, se on määräaikaisuuden olemuksellinen ominaisuus. Työnantajan säästön sijaan näkökulman kääntäminen ihmisen tilanteeseen tuottaa ajatuksen työttömyydestä näidenkin ihmisten kohdalla.

Minä kysyn muutosturvan ja yhteiskuntavastuun perään. Kelle se kuuluu. Kelle sen pitäisi kuulua. Kuka sitä kantaa? Ja kenen sitä pitäisi kantaa? Kun Anjalankoskella paperitehdas lakkautetaan, Microsoft vetäytyy Salosta tai Perlos Pohjois-Karjalasta, niin TE-keskukset ovat rientäneet torvet soiden muutosturvatoimiin. Yhteistyökumppaneina on ollut paitsi työvoimaviranomaisia, niin myös kunnallisia ja maakunnallisia toimijoita. Ei Salon kaupungin johto ole ollut hiljaa. Työttömiksi päätyviä ei ole jätetty yksin ja hyvä niin.

Helsingin yliopiston pääluottamusmiehet esittivät yt-neuvottelujen aikana muutosturvan ulottamista paitsi vakituisesta työsuhteesta irtisanottaville, niin myös työntekijöille, jonka määräaikainen työsuhde päättyy. Helsingin yliopisto ei ole tähän suostunut ja määräaikaiset työntekijät jäävät ilman muutosturvatoimenpiteitä. Pätkätyöntekijät jätetään yksin.

Esitin taannoin lektiossani  Halvennettu työ – pätkätyö ja sukupuoli sopimusyhteiskuntaa edeltävissä työmarkkinakäytännöissä, että yhteiskunnan tukitoimet kohdentuvat yhä perinteiseen teollisuuden alasajon tilanteisiin ja määräaikaiset työt päättyvät hiljaisuudessa. Tämän linjan näyttää Helsingin yliopistokin valitsevan. Perusteluja ei ole kuulunut ja haluankin kysyä miksi työttömäksi päätyviä ihmisiä kohdellaan eriarvoisesti työsuhdetyypin mukaan? Onko Helsingin yliopiston arvopohjan mukaista potkia työmarkkinoilla jo muutenkin heikossa asemassa olevaa?

Helsingin yliopiston johdon lisäksi haluan kysyä yhteiskuntavastuuta maan halllitukselta, nyt sen työministeriltä. Millaisia toimia työministeri Lindström lähtee, tai on jo lähtenyt, kehittämään Helsingin ja muistakin yliopistoista työttömäksi päätyville ihmisille. Osaamispotentiaali, joka pelkästään Helsingin yliopistosta vapautuu on asia, jota tuskin kannattaa jättää hyödyntämättä. Miten TE-keskus ajattelee asiantuntija-ammattilaisia tuettavan muutostilanteessa? Onko työkalupakki tältä osin kunnossa ja vastaa 2010-luvun työmarkkinoita? Ja onko ministeri Lindström linjauksenne se, että TE-keskusten on ryhdyttävä erillistoimiin ja kohdeltava muutosturvatoimissa Helsingin yliopistosta työttömiksi päätyviä yhdenvertaisesti, eikä syrjivästi, kuten Helsingin yliopisto työsuhdetyyppivalinnallaan tekee?

Haluan kysyä myös kunnallisten toimijoiden yhteiskuntavastuun perään. Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen istuu Helsingin yliopiston hallituksessa. Arvoisa kaupunginjohtaja. Mihin toimiin aiotte ryhtyä, jotta osaaminen, joka Helsingin yliopistosta työttömiksi päätyville tulisi käyttöön ja ihmiset saisivat työtä? Mikä voisi olla Helsingin kaupungin tapa kantaa yhteiskuntavastuuta?

 

 

Categories
Uncategorized

Tiimi spirittiä ja työläisen kuvia

Acatiimissa 9/2015 kirjoitan Mona Mannevuon väitöskirjasta Affektitehdas. Työn rationalisoinnin historiallisia jatkumoita mm. seuraavasti: “Yksi väitöskirjassa tulkittava affektitehdaspaikkakunta on yliopistotyö ja sen rationalisointi. Terävä sivaisu kohdistuu myös Acatiimin kirjoituksissa tuotettuun ideaaliyliopistotyöntekijään.”

Tiimi spirittiä ja työläisen kuvia

Mona Mannevuo:
Affektitehdas. Työn rationalisoinnin historiallisia jatkumoita.
Turun yliopiston julkaisuja, 2015

Kätevä emäntä -sketsiohjelmassa toimistossa pukkaa yt:tä ja irtisanomisia. Pomo korostaa kohtauksesta toiseen tiimi spirittiä, tehokkuuden ja innostuksen tunnetilaa. Mona Mannevuon väitöskirjan Affektitehtaassa on kysymys tiimi spiritin analysoinnista, siitä miten tuotanto työssä on rationalisoitu tunteen ympärille eri aikoina.

Kyse on johtajuusteorioista. Taylorismista, fordismista, postfordismista ja niiden tuottamista työläisen figuureista. Kyse on myös prekariaattiliikkeen italialaismarxilaisesta teoriasta ja yhdysvaltalaisista tiedostamisliikkeistä. Affekti tarkoittaa kirjassa yksilön kokemuksen ylittävää rakennetta. Tehdas taas on metafora monenlaisille työn paikoilla, työn tietämisille ja kuvauksille työstä. Yksi väitöskirjassa tulkittava affektitehdaspaikkakunta on yliopistotyö ja sen rationalisointi. Terävä sivaisu kohdistuu myös Acatiimin kirjoituksissa tuotettuun ideaaliyliopistotyöntekijään.

Mannevuo kysyy miten tunteita rationalisoidaan työssä, työn tieteissä ja niiden kerrostumissa. Tunnemäärittelyssä pyritään myös luokan ja sukupuolen tunnistamiseen. Etsinnässä on se millä lailla työn tiede on historiallisella jatkumolla tuottanut ja tuottaa ideaalityöläistä, jonkinlaista ensiluokan työntekijää.

Rationalisoinnin historialla on omat ideaalisubjektinsa, joihin on usein liitetty fordistinen, kurinalainen, tunteet työstä poispitävä työntekijä. Mannevuo todentaa, että tunteet fordistinenkin figuuri sisälsi. Mannevuo esittää, että myös affektiivisella työllä on ideaalisubjektinsa, johon muiden työsuoritteita verrataan. Ideaalit määrittyvät negaation kautta. Nyt ei pidä olla fordistinen, ei kympin tyttö, eikä organisaatioihminen. Nykyajan ideaaleja ovat huippututkija, jolla ei ole hoivavelvoitetta, intohimoinen ja globaali diginatiivi sekä rohkea ja autonominen työläissubjekti. Näitä yhdistää tietoisuus, tunneäly, sanavalmius ja mobiilisuus.

Kysymys rationalisointiteorioiden jatkumosta on tutkimuksen työkaluna hyvä, mutta johtopäätökseksi se on hieman vaisu. Työläisestä tietämisen tieteiden, 2010 -luvun tiimityön, intohimon tai yhteisöllisyyden uudelta näyttämisen purkaminen ajatukseen, että niiden ideologinen perusta on luotu jo 1900-luvulla on melko tunnettu.

Kirjan teksti vilisee työläisiä. On tehdas-, ideaali-, fordistinen-, prekaari-, auto-, media-, tieto-, massa- ja tiimityöläisiä. Työläisten lisäksi myös työntekijöitä on moneen lähtöön; ahkeria, tyhmiä, halpoja, yliopisto, palvelus, omapäisiä, ensiluokkaisia, neuroottisia ja poliittisia työntekijöitä. Kun luokka on osa tutkimustehtävää, niin lukijalla on lupa odottaa merkitseekö työläinen luokkaa ja työntekijä työmarkkina-asemaa. Vai onko kirjoittaja tietoisesti nähnyt ne yhtenä ja samana figuurina. Veikkaukseni on, että tutkimuskirjallisuudesta kumpuavien t-sanojen osalta luokka- ja työmarkkinakontekstien eroja ei ole mietitty ja juuri se tekee tekstin seuraamisen vaikeahkoksi.

Mannevuon esittämät tutkimuskysymykset ovat hyviä ja niitä lähestytään suurella massalla siteerattua kirjallisuutta. Kirjaa voisi väittää teoreettiseksi, mutta vähän pidemmälle mietittynä se voi olla myös keskeneräiseksi jäänyt ajatusprosessi. Turkulaisilla on kätevä sana kui. Se tarkoittaa sekä miten että miksi. Jälkimmäinen jää kirjassa monesti avoimeksi.

Anu Suoranta

Categories
Uncategorized

Prekaari tuntuu

Kirja-arvioni on julkaistu Acatiimissa 6/2015

Prekaari tuntuu

Eeva Jokinen & Juhana Venäläinen (toim.):
Prekarisaatio ja affekti.
Nykykulttuuri 2015, Jyväskylän yliopisto

On kirjoja, jotka pitää lukea kokonaisuutena ymmärtääkseen mistä on kysymys. Prekarisaatio ja affekti – teoksen kahdeksan pienoistutkielmaa olisivat kukin yksittäin metodeiltaan melko outoja sekä tuloksiltaan vain suuntia haparoivia. Yllättävästi kuitenkin outous ja haparointi toimivat kokonaisuutena. Teoksessa tunnistetaan prekaarin yhteiskunnan moninaisia merkkejä ja tuntemuksia elämässämme.

Prekarisaatiota on kaikkialla mistä palkkatyö ja ydinperhe ovat liudenneet elämän vakauden perustana. Kirjassa prekarisaatio on määritelmällisesti enemmän kuin työmarkkinoiden muutos. Lukijalle prekarisaatio näyttäytyy tekstien perusteella elämänä kaikkinensa, eikä tulkinta liene pahasti väärä sillä Eeva Jokinen on nimennyt prekarisaation osuvasti uudenlaiseksi käyttöliittymäksi maailmaan.

Pienoistutkielmissa prekaarisuuden tuntua luetaan populaarikulttuurin sanoituksista, tanssista, äitiydestä, hoivasta, työllistämisprojektin kahvipaketeista ja halonhakkuusta, siirtolaisuudesta, tunnustuksesta ja riittämättömyydestä omassa elämästä. Pirjo Pöllänen erittelee Suomeen muuttaneiden venäläisnaisten turhautumista ja väsymistä prekaareihin työmarkkina-asemiin ja kotona työttömänä olemiseen. Ja heti perään Lilli Aini Rokkonen tunnistaa samassa ajassa päinvastaisen keskiluokkaisen ja ydinperheeseen linkittyvän naisten ja äitien tunteen, nimeten sen moratorioksi, luomuäitiydeksi ja etäisyyden otoksi työmarkkinoilta lapsentahtiseen elämään. Paradoksaalisesti juuri itse valitusta kotiäiteilystä nousee perustulokeskusteluun pohjaten kysymys: onko toimeentulon sitomiselle palkkatyöhön olemassa nykyajan vaihtoehtoja?

Kirjoittajat käyttävät huokoisen yhteiskunnan käsitettä konkretisoidakseen prekarisaatiota. Huokoisuudella viitataan fordistisen yhteiskunnan instituutioiden hapertumiseen, putoamisiin hyvinvointivaltion turvaverkosta, palkkatyön riittämättömyyteen, koulutuksen ja toimeentulon yhteyden katkeamiseen, demokratian kriisiin ja vasemmiston neuvottomuuteen. Huokoisuus tunnistuu Iiris Lehdon tutkimassa hyvinvointisekoittumassa, jossa hoiva- ja palkkatyövajetta on ryhdytty paikkamaan niiden yhdistelmällä työllisyysprojektissa.

Teoksessa yhteiskuntatutkijoita kiinnostavat tunteet osana kapitalismin infastruktuuria. Avainsana on affekti, jota kautta teoksen pyritään määrittelemään. Pontus Purokuru ja Antti Paakkari tunnistavat riittämättömyyden tunteen, kun kaikkialla prekaarissa elämässä vertaillaan ja kilpaillaan, milloin apurahoista milloin fb-tykkäysten määrästä. Lukijalle käy selväksi, että affekti viittaa niin ruumiin kuin mielen toimintaan, niin järkeen kuin tunteisiin. Affektiivisen käänteen ydintä on, että affektit osoittavat kielellisen ja rationaalisen selittämisen ohi tai yli. Affektin ymmärrys jää osassa pienoistutkielmia sen verran abstraktiin vaiheeseen, kiinnittymättä millään lailla tutkimuksentekoon, että aika ajoin tunne on kun harlekiinia lukisi.

Monilta osin kirjoittajia voi kiittää rohkeista ajatusharjoitelmista ja pyrkimyksestä sanoittaa prekaareja tunnetiloja. Hyvästä sanoitusesimerkistä käy tohkeisuuden – käsite, jonka Jokinen ankkuroi kongnitiiviseen kapitalismin työmarkkinoihin, jossa ihmisten on oltava vapaita, luovia, liikkuvia, autonomisia ja sosiaalisia. Tohkeisuuden yhdistyessä yleiseen horisontittomuuteen tavoittanemme kaikki jotakin siitä tunteesta, josta aikakautemme tullaan muistamaan.

Anu Suoranta
VTT, tutkija, Helsingin yliopisto

Categories
itsensä työllistäjät

Itsensä työllistäjän kohtalokas kolmas kysymys: Mikä on dead line, merkkimäärä ja palkkio?

Helsingin Sanomat julkaisi tänään 3.7.2015 uutisen:

STTK halusi itsensä työllistävän asiantuntijan työpanoksen ilmaiseksi itsensä työllistämisestä

 

Kirjoituspyyntö sähköpostissa

Koko homma, joka on nyt Hesarin yo. uutisena alkoi näin. Kesäkuun 22 päivänä kopsahti sähköpostiini pyyntö kirjoittaa STTK:n blogiin asiantuntijakirjoitus liittyen itsensätyöllistäjiin. Pyynnössä viitattiin asiantuntijuuteen, koska tutkin itsensä työllistäjiä. Kyllä kiitos, niin tutkin Koneen säätiön tutkimusrahoituksella, apurahalla, siis työllistyn palkkatyösuhteen ulkopuolella itsensä työllistäjänä.

Ilahduin, että STTK on aikeissa jälleen nostattaa yhteiskunnallista keskustela tästä työsuhteen ulkopuolella työllistyvien ja usein neuvottelujen pakkoraossa olevien työmarkkinoiden väliinputojien asiasta.

Asiantuntijuutta on

Onhan tätä itset -problematiikka ja ratkaisumalleja tullut pohdittua jo vuosia, näemmä jo 7.1.2007 kirjoitin Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatissa otsikolla Tutkijoista tehdään pakolla yrittäjiä ja 29.7.2009 Helsingin Sanomien vieraskynässä Sumeaa logiikkaa työelämään. Ja siitä sitten tasaisen tahtiin kirjoituksia, esitelmiä, Kataisen v. 2011 hallitusohjelmaneuvottelujen taustatyöskentelyä Säätytalolla, ammattiliittojen ITSET -ryhmän koostamista ja työskentelyä TEM hallitusohjelman mukaisen Työvoiman käyttötapojen muutoksen ns. Trendityöryhmässä SAK:n edustajana, Tilastokeskuksen Itsensä työllistäjät 2013 selvityksen asiantuntijaryhmään osallistumista ja vaikka mitä. Ytimeen osuvimpana pidän Helsingin Sanomien mielepiteissä julkaistua 26.8.2014 kirjoitustani Itsensä työllistäjien sosiaaliturvan kohennus on vain laastaria kulkutautiin.

Hienoa, kirjoitan mielelläni

No. Aikaa on kulunut, itset -probelmatiikka ei ole hävinnyt. Pikemminkin päinvastoin. Työmarkkinoilla on koko joukko ihmisiä, joiden työn hinnoittelussa on vakavia ongelmia, kollektiivista neuvotteluoikeutta ei ole ja sosiaaliturva yskii. Mutta tiedän, että isot koneet liikkuu hitaasti ja ay-liike on iso. Mutta hyvä, että liikkuu. Vastasin STTK:n kirjoituspyyntöön: Hienoa ja kyllä kiitos kirjoitan, mikä on dead line, merkkimäärä ja palkkio?

Näistä kohtalokas kysymys oli viimeinen. Palkkio. Tästä alkoi minua aidosti järkyttänyt runsaan viikon kestänyt s-postikirjeenvaihto STTK viestinnän kanssa, jossa karulla tavalla toistui keikkoja tekevän suojattoman itsensätyöllistäjän usein koettu kohtalo.

Kenen pitäisi osata työn hinnoittelu?

Ensin esitetään työn tekemistä ilmaiseksi, koska sellainen periaate STTK:lla ilmoitetaan olevan, että vieraskynistä ei makseta. Sitten kun sanon tuota, tuota ja kysyn onkohan tämä periaate loppuun sakka mietitty, tulee vastaukseksi juuri se mitä vähiten toivoin. Koska työskentelet apurahalla, voimme ehkä maksaa juuri sinulle. Ei näin sanon minä. Taksat ja normit ovat juuri sitä varten, että työn hintaa ei määritellä yksittäistapauksina, työntekijän ominaisuuksista, vaan ostetusta työstä. Toinen ostaa työtä, toinen myy sitä. Ihminen ei ole hinnoittelun kohteena. Yleisitovuus on briljannti periaate, joka suojaa työntekijöitä keskinäiseltä alaspäin hintakilpailulta. Viittaan viestinnässä väitöskirjaani Halvennettu työ (Vastapaino 2009) kohtaan, jossa naisten matalia palkkoja perusteltiin työnantajan toimesta nimenomaan ihmisten ominaisuudella, sukupuolella, ei työn arvolla. Tässä perustelussa naiset kun käyttivät palkkansa turhuuksiin, niin siksi heille ei tarvinnut maksaa samaa kuin miehille.

STTK viestinnän kanssa viestittely päättyy klassisesti siihen, että tilaaja vetää kirjoituspyynnön pois, koska olen hankala. Jossain vaiheessa on myös vedottu siihen, ettei ole budjetoitu, muoto on blogi ja kirjoitus lyhyt. Mietin miksi ihmeessä tilataan, jos ei ole rahaa. En minäkään tilaa parkettia asennettavaksi, jos ei ole varaa siihen. Se onko printti tai sähköinen julkaisualusta kyseessä taas ei vaikuta työn tekemiseen, ihan samaa näppäimistöä käytän molemmissa. Lyhyyskin on outo, sillä mm Akavan palkkiosuoituksissa esim. lyhyt esitelmä on itse asiassa suhteessa kalliimmin hinnoiteltu, kun pitkä. Pieni on kaunista ja tiivistäminen on usein kovaa työtä. Hankala on siis tulkintani mukaan synonyymi sille, että kysyin mikä on palkkio, perustelen miksi sitä pitää maksaa asiantuntijatyöstä ja miksi kyseessä ei ole yksilön ominaisuuksista johdettava maksetaan/ei makseta yksilöllinen päätös.

Nyt tarvitaan järjen ääni 

Tässä vaiheessa, viikon viestinnän kanssa viestiteltyäni, pistin viestin STTK:n pj Antti Palolalle, jonka arvelin puhaltavan pelin poikki. Luotin vilpittömästi siihen, että hommaan tulee järki. Lähetin viestin ja koko viestinnän kanssani käymän meilivaihdon Palolalle siinä uskossa, että nyt tämä loppuu ja maksamattomuus tulkitaan ajattelemattomuudeksi, ja palkansaajajärjestössä ollaan valmiita korjusliikkeeseen. Sattuuhan sitä.

Ajattelin, että ei ammattiliittojen keskusjärjestö voi pitää periaatteenaan, että asiantuntijatyötä tehdään kutsumuksesta. Ja ajattelin,  että tämä itsensä työllistäjät tilanne olisi mietitty läpi, kun kerran talon ulkopuolelta oikein on kirjoittajia etsitty ja yhteiskunnallisia tavoitteita esitellään vaatimusten muodossa. Alkuperäisen viestin liittenä kun oli myös STTK:n tavoitekirjanen itsensä työllistäjien aseman kohentamiseksi. Kutsumuskin minulla tietysti on parantaa työntekijöiden asemaa, ja luja onkin -mutta se ei syrjäytä sitä, että työstä maksetaan. Sairaanhoitajuuskin on kuulemma kutsumusammatti, mutta ei se perustele sitä, että ammattiliitto tavoittelisi hoitotyötä tehtävän ilmaiseksi.

Puheenjohtaja Palola ei viheltänyt peliä poikki.

 

Kollektiivinen neuvotteluoikeus, jotta itsensä työllistäjää ei päädy loikkimaan vastikkeetta

Juuri nyt on mieli apea. Mutta tekemällä niin kuin tein pystyn kunnioittamaan itseäni ja uskon, että työn hinnoittelun näkyväksi tekeminen myös merkitsee muille saman asian kanssa kamppaileville jotain. Tämä case jos mikä, lienee perustelu sille, että itsensä työllistäjille on todellakin saatava kollektiivinen neuvotteluoikeus. Työsuhteen osapuolilla kun ei tunnetusti ole puntit tasan neuvottelussa. Työntekijä on lähtökohtaisesti heikompi osapuoli, siksi me tarvitsemme kollektiivisen järjestelmän. Palkkion vaatiminen on oikein, vastikkeeton tuottavuusloikkiminen ei.

Lopuksi siteeraan itseäni. Kirjoitin juuri Leena Äkerbladin (2014) väitöskirjasta ´Epävarmuuden tuolla puolen – Muuttuvat työmarkkinat ja prekaari toimijuus´ tekemääni kirja-arvioon seuraavasti:

“Kyse on prekaarin hallinnasta, liikkumavarasta ja riippuvuuksista. Kyse on ehdoista joilla kieltäydytään työstä ja siitä miten tavoitellaan työn mielekkyyttä. Muotona on mm. kieltäytyminen oman ammattietiikan vastaisesta työstä ­- vaikkapa kieltäytyminen ilmaisen työn teosta. Oikein tekemisestä prekaari kokee ylpeyttä, vaikka tietää kieltäytymisen vaikutuksen jatkotyöllistymiseen.”

 

 

 

Categories
itsensä työllistäjät Pätkätyö

Aikaansaamaton TEM rapauttaa sopimusyhteiskunnan?

Kansan Uutisten 5.2.2015 jutussa  Pätkä- ja silpputyöläisten asia jäi hoitamatta harmittelen Työ- ja elinkeinoministeriön ja sen istuvan ministerin saamattomuutta. Työnantajat ovat sanelleet kolmikantaisessa Työelämän muutoksia käsittelevässä ns. Trendiryhmässä nuotit, joita ministeriössä on peesattu. Ja tämä peesaaminen lienee ongelman ydin. Kolmikannan idea on se, että jokainen pelaa omaa paikkaansa kybällä. Jos ei pelaa, niin ei pelaa kolmikantakaan.

Pelipaikalla maan potkiskelun hinta on kova. Homman pitkittyessä murtuu pala toisensa jälkeen keskeistä sopimusyhteiskuntaa ja jäljelle jää laumoittain yrittäjäriskiä kantavia yksilöitä. Tilastokeskuksen Itsensä työllistäjät 2013 selvityksen mukaan väkeä on jo kun pipoa ja toimeentulossa ei ole hurraamista, oikeuksista puhumattakaan.

“– Kun palkkatyö murtuu reunoilta, silloin koko ay-liikkeen rakentama turva poistuu yhdellä liipaisulla. Bonuksena tulee päälle sukupuoli, Suoranta sanoo.”

Ps. “Harmittelu” on painokelpoinen versio siitä, miten toi saamattomuus tuli haastattelussa ilmaistua.

Categories
Pätkätyö

Silpputyön hinnoittelu uusiksi!

Esitin STM:n Samapalkkafoorumissa työmarkkinaosapuolia kommentoidessani silpputyölisää muussa kuin vakituisessa ja kokoaikaisessa työssä työtä tekeville. Käytännössä siis määräaikaista, osa-aikaista, keikkatyötä yms. tekeville.

Tästä linkistä STM:n tuottamaan tilaisuuden youtubetaltiointiin. Alussa SAK:n puheenjohtaja Lauri Lyly ja EK:n lakiasiainjohtaja Markus Äimälä. Kohdasta 21´30 äänessä tasa-arvovaltuutettu Pirkko Mäkinen ja kohdasta 28´18 tutkija Anu Suoranta.

Esittämäni silpputyölisä olisi vastaava olosuhdekorvaus kun ylityölisä tai sunnuntailisä. Kyse on työn hinnoittelusta, johon työnantaja pystyisi vaikuttamaan järjestämällä työaikoja ja työtä mm. työsuhdepooleihin.

Silpputyölisä toimisi monikärkiohjuksen tavoin. Yhtäältä työtä järjestettäisiin vakituisiin ja kokoaikaisiin muotoihin. Tällöin sukupuolten ansioerot kapenisivat. Toisaalta, jos työtä teetettäisiin edelleen muussa kuin vakituisessa ja kokoaikaisessa muodossa, niin siitä maksettaisiin enemmän työntekijölle. Tälläkin olisi sukupuolten ansioeroja kaventava vaikutus.