Archive for Anu

Avoin kirje valtiosihteeri Tuire Santamäki-Vuorelle itsensä työllistäjistä

Avoin kirje työministerin valtiosihteeri Tuire Santamäki-Vuorelle

Hyvä Tuire

Ilahduin suunnattomasti luettuani, että siirryt työministerin valtiosihteeriksi.  Arvaat varmasti asiani.  Työsuhteen ulkopuolella työllistyvien itsensä työllistäjien aseman parantamiseksi on nyt olemassa ratkaisuja. Käännyn puoleesi, sillä sinähän käynnistit vuonna 2009 prosessin, jolla työn teettämisen muotoja SAK:laisessa liikkeessä pyrittiin tekemään näkyväksi.  Nyt tarvitaan rohkeaa toteuttajaa maan hallituksen riveissä.

Vuosina 2010–2012 opin tuntemaan sinut SAK:laisen ammattiyhdistysliikkeen terävimpänä yhteiskuntapoliittisena toimijana ja työmarkkinoiden muutosta analysoivana ay-johtajana. Heittäydyit etsimään ratkaisuja prekaarin työn ja tekijän ja ammattiyhdistysliikkeen edunvalvonnan välillä ammottavan kuilun kuromiseksi.

Oli rohkea teko palkatuttaa minut SAK:hon, vaikken ole demari, mutta sen sijaan olen tohtori ja aikuinen nainen.  Muistan, kun ohjeistit minua yhteiskuntapoliittisen- ja ay-vaikuttamiseen jotakuinkin näin: ehkä vaikeinta tulee työssäsi olemaan ammattiyhdistysliikkeen valtakoneiston vakuuttaminen työn teettämisen muutoksesta ja muutoksen vaikutuksista ay-liikkeen legitimiteettiin.  Näin oli. Se oli vaikeaa, ja on vaikeaa. Ei kaikkien osalta, mutta ehkä niiden osalta, joiden viime kädessä pitäisi tuoda asiat neuvottelupöytään ja viedä ne voitokkaasti maaliin. Siksi olen alkanut epäillä, onko työmarkkinaosapuolista ratkaisijaksi itsensä työllistäjien asiassa. Siksi kirjoitan sinulle nyt hallitusvallan käyttäjänä.

Puhuessasi SAK:n valtuuston puheenjohtajana avauspuhetta opin pidättämään hengitystä. Kertaakaan ei tarvinnut pettyä. SAK pätkätyöni aikana analysoit jokaisessa SAK:n valtuustossa työmarkkinoiden muutoksia ja ammattiyhdistysliikkeen saavutuksia tavalla, joka erottui mennyttä menestystä ja vakituista ja kokoaikaista työtä korostavasta palkansaajaliikkeen mantrasta. Puheestasi oli kuultavissa, että ilman ajatuksellisista ja toiminnallista muutosta ay-liike on itse osallistumassa kahden kerroksen työmarkkinoiden ja sosiaalisen turvattomuuden synnyttämiseen.

Kevään 2010 SAK:n valtuustossa totesit mm. ”Ay-liikkeen saavutukset työntekijöiden turvaksi eivät tarjoa enää riittävää eivätkä tasapuolista suojaa kaikkein epävakaimmassa asemassa työtään tekeville ihmisille. Sääntely, työelämän oikeudet ja sosiaaliturva on rakennettu toisenlaisiin olosuhteisiin. Työn tekemisen vähimmäisehtojen turvaaminen ja yhdenvertainen kohtelu on ulotettava myös palkkatyön harmaille reunoille ja siitä ulos – itsensä työllistämiseen.”

Juuri niin. Normalisoidun palkkatyön turvajärjestelmät ovat pääosin pystyssä. Mutta kuten sosiaalipolitiikan dosentti Raija Julkunen on todennut työntekijät lipsuvat järjestelmien ohi ja yksilöt jäävät yhä enemmän markkinakapasiteettinsa ja sattumien varaan. Julkunen iskee tikarinsa myös palkansaajaliikkeen kaikkeen arimpaan kirjoittamalla, että suojelevat instituutiot myös sulkeutuvat ja valikoivat ne, jotka pääsevät turvan piiriin.  Siltä on tosiaan kiistatta tuntunut, kun olen lukuisia vuosia seurannut ilmiselvää haluttomuutta sovittaa yhteen työttömyysturvaa ja muuta kuin perinteistä kahdeksasta neljään palkkatyötä.

SAK pätkätyösuhteeni aikana rakensin itsensä työllistäjät ITSET-verkostoa. Mukaan ITSET-verkostoon heittäytyi ay-liikkeen eri puolilta toimijoita, jotka hiffasivat mitä tapahtuu, kun palkkatyötä siirretään työsuhteen ulkopuolelle. Ei sitä yhteisöllistä, keskusjärjestö- ja liittorajat ylittävä yhteistyötä kaikkialla hyvällä katsottu, mutta tiesin, että seisot kulisseissa ja tuet. Harmitti, kun siirryit JHL:n puheenjohtajuudesta valtiovarainministerin valtiosihteeriksi. Nielin harmini ja muistaakseni sanoin sinulle, että jos jotakuta, niin sinun taitojasi tarvitaan, jotta hyvinvointivaltio ja sopimusyhteiskunta voi selvitä.

Edelleen olen samaa mieltä. Sinua tarvitaan ja korostan, että itsensä työllistäjien aseman ratkominen on osa keskeisintä sopimusyhteiskunnan ydintä ja sen legitimiteettiä. Jos palkkatyösuhteen reunan annetaan rispaantua ammatissa kun ammatissa näennäiseen yrittäjästatukseen, niin ei hyvä heilu. Siinä tylsyy työn tekijän kovin työkalu – palkkakartelli – käyttökelvottomaksi. Palkkakartellistahan on kysymys kun työehtosopimuksilla säädellään työn myyntiä.

Nykysuunnalla kollektiivinen neuvotteluoikeus katoaa yhä useammalta ulottumattomiin, työtä ja sen tekijää halvennetaan sekä koko ay-liikkeen vaivalla rakentama työ- ja sosiaalilainsäädäntö ei ulotu näin työtä tekeviin itsensä työllistäjiin.  Kuten itse muotoilit yrittäjästatuksella eli ilman tes-turvaa ”nainen ja ämpäri”- sekä ”nuori ja läppäri”- yrittäjä ovat täysin työn teettäjän armoilla. Se on niin nähty. Työn hinnoittelu näkyy näiden näennäisyrittäjien – vai pitäisikö sanoa kuten tanskalaiset bulkyrittäjien – korkeana köyhyysriskinä. Palkansaajien tutkimuslaitoksen Merja Kauhanen on tätä vakuuttavasti todentanut tulonjakotilastoista.

Nyt pyytäisin sinua Tuire miettimään työministerin uutena valtiosihteerinä seuraavaa ratkaisua. Se on raju, mutta arvelisin, että välttämätön. Avataan työsopimuslaki ja laajennetaan työsuhteen määritelmää niin, että monenmoiset toimeksiannoilla teetettävät suorat työantajavelvoitteita kiertävät diilit eivät enää pelittäisi. Uusi määritelmä voisi kuulua näin: ”Tätä lakia sovelletaan sopimukseen (työsopimus), jolla työntekijä tai työntekijät yhdessä työkuntana, palkkaa tai muuta vastiketta vastaan, sitoutuvat henkilökohtaisesti tekemään työtä työnantajan lukuun tämän johdon ja valvonnan alaisena tai muuten työnantajasta riippuvaisessa ja alisteisessa asemassa.

Tällä täydennyksellä merkittävä osa yrittäjyydeksi nyt naamioidusta työn teetännästä palautuu, ehkä puoliväkisin,  työsuhteiseksi työksi. Kun työ on työsuhteista työtä, tulee samalla sovellettavaksi koko työ- ja sosiaalilainsäädäntö, myös se kollektiivinen neuvotteluoikeus. Jotenkin minusta tuntuu, että ilman kollektiivista neuvotteluoikeutta pohjoismainen työmarkkinamalli ja siihen nojautuva sosiaaliturva eivät voi toimia. Ja senhän me haluamme toimivan?

Onnea Tuire uuteen työhösi ja toivottavasti kuulen itsensä työllistäjien aseman korjausliikkeestä pian!

Anu

VTT Anu Suoranta työskentelee Palkansaajasäätiön ja Koneen säätiön rahoittamassa Helsingin yliopiston tutkimusprojektissa ”Kolmikanta ja itsensä työllistäjät”.

Kivinokasta demokratiapilotti vai lepakot asumaan kerrostaloihin?

Kaupunkisuunnitteluviraston auditoriossa raikuivat maanantai-iltana 16.9. hurjat aplodit, jolle ei ollut tulla loppua. Täyden salin, arviolta parinsadan ihmisen, tunnemyräkän aiheutti Kivinokka-aktivistien esittelemä Kivinokan virkistyskäytön kehittämisidea. Reipasta lähidemokraattista toimintaa. Juuri sitä mitä aktiivisten kaupunkilaisten Helsinki tarvitsee.

Kivinokka-aktivistien ideoinnissa Kivinokkaa ei museoida, eikä nimbyillä, vaan aluetta kehitetään kaikkien kaupunkilaisten luonto- ja virkistysalueena. Portit pois ja ikkunat auki. Saunaa ja melontaa pukkaa. Eikä kyse ole pelkästään kaupunkilaisten alueesta, vaan turistitkin kutsutaan viettämään kivoja päiviä eksoottisessa keitaassa keskellä kaupunkia.

Kaupunkisuunnitteluvirasto on valmistellut kolme vaihtoehtoa Kivinokan tulevaisuusskenaarioiksi. Yksi on virkistyskäyttövaihtoehto, kaksi ovat rakentamisvaihtoehtoja. Toisessa mallissa asukkaita olisi 4000, eikä varmasti ihan köyhimmästä päästä. Toisessa asukkaita olisi 12 000 ja karttaa vilkaisemalla voi todeta, että lienisi jatkuva ruuhka tuolla maa-alalla. Salista myös kommentoitiin, että raskaimman rakentamisen vaihtoehdossa on näemmä suojeltavat lepakot asutettu korkeisiin kerrostaloihin. Auditorion viesti oli selvä. Meidän tiemme on virkistysalueen tie.

Mallien asettamisen valta

Kaupunkisuunnittelulla, tässä tapauksessa kolmen mallin mallilla, käytetään valtaa. Esittelemättä jättäminen on myös valinta. Kolmessa mallissa huomiotaherättävää on, että nyt luonnostelluissa vaihtoehdoissa virkistys- ja asumiskäyttö on asetettu rankasti vastakkain. Joko asut tai virkistyt ovat tarjotut vaihtoehdot. Ei ajattelu näihin variantteihin typisty, jos reiluja ollaan. Kokonaan on esim. jätetty luonnostelematta se malli, jossa Itäväylä katettaisiin ja päälle rakennettaisiin asuntoja. Tällöin Kivinokan luonto ja virkistykäyttö olisi mitä sopivin asumisen rinnalle ja niistä asunnoista olisi oikeasti lyhyt matka kiskoliikenteelle.

Rakentamisvaihtoehdoissa esitetyt matkat Kulosaaren ja Herttoniemen metroasemilta herättivät kummastusta. Se mikä kaupunkisuunnitteluviraston suunnitelmissa esitetään esim 600 metrinä on sporttrackerillä mitattuna 1900 metriä. Ihme ja kumma. Ja tähän yksi sympaattinen virkamiehistä totesikin, että näissä meidän suunnitelmissa on vähän kaikkea hassua. Sekin on tosiaan hieman hassu ajatus, että rakentamisvaihtoehdoissa virkistyskäyttö säilyisi. Joku salista sen tiivisti. Kuka nyt toiselta kerrostaloalueelta lähtisi toiselle kerrostaloalueelle virkistäytymään.

Peli on selvä. Ainoastaan virkistyaluevaihtoehto säilyttää Kivinokan kaupunkilaisten ulkoilualueena. Sain salissa raikuvat aplodit, kun ehdotin, että tehdään Kivinokasta demokratiapilotti. Valmistellaan alueen kehittäminen virkistyskäytössä yhdessä kaupunkisuunnitteluviraston ja kaupunkilaisten kesken. Meillä kaupunkilaisilla on taitoa ja tahtoa. Pallo on heitetty. Virkamies otatko kopin? Myös tässä voi käyttää sitä valtaa.

 

Loma on oikeus!

Kolumnoin uusimmassa PHT:n Hyvinvointi -lehdessä 2/2013 otsikolla “Sama loma kaikille” (s. 7)

  • Paikalla ei ole saatu työttömyysturvalainsäätäjän tai toimeenpanijan edustajaa, valitettavasti. Puhujien etsintäprosessista voi lukea lisää HYO:n rehtori Riikka Taavetin kirjoituksesta Työvoimaviranomainen heinäsuovassa.
  • Tilaisuuden mainos:
  • Keikkaduunarille tai freelancerille osuuskunnassa toimiminen on kätevä tapa laskuttaa työstä. Viime aikoina julkisuudessa on ollut tapauksia, joissa osuuskunnan kautta toimiminen on johtanut siihen, että työntekijä tulkitaan yrittäjäksi, jolla ei ole oikeutta työttömyysturvaan. Millaisia ongelmakohtia osuuskuntatyöskentelyn ja työttömyysturvan yhteensovittamisessa on? Miten niitä voisi paikasta? Seuraako työttömyysturvajärjestelmä työelämän muutosta?
  • Helsingin Yhteiskunnallinen Opisto HYO järjestää keskustelutilaisuuden työosuuskunnista ja työttömyysturvasta maanantaina 29.4. kello 17-19 osoitteessa Lintulahdenkatu 10 (aulakerros, auditorio). Aiheesta keskustelemassa ovat SAK:n lakimies Anu-Tuija Lehto sekä Jouni Valta Osuuskunta Eezysta. Keskustelun vetää työelämäntutkija Anu Suoranta. Tilaisuus järjestetään yhteistyössä KSL Opintokeskuksen kanssa ja se on osa HYO:n osuuskuntaopintojen kokonaisuutta.

    Tilaisuus on avoin kaikille! Tervetuloa!

Kivinokan kesämajat ja demokratisointi

Demokratisointi!

Kivinokan sympaattinen kesämaja-alue kärsii demokratiavajeesta, totesi joku viime sunnuntaina Ihme 2013 -nykytaidefestivaalin panelisteista.  Itse asiassa olen samaa mieltä. Sähköttömät 12 neliön mökit ovat päätyneet markkinavoimien pyöritykseen, eivätkä ole kaikkien kaupunkilaisten ulottuvissa. Myyntihinnat toki vaihtelevat, mutta sunnuntaina tsekattuna ilmoitustaulun lapuissa yleisin myyntihinta pyöri 30 000 eurossa. Ei näin. Omistamiselle on annettu liikaa valtaa määritellä kaupunkilaisten oleskelua.

Jumppa ja juhannushumppa ei riitä

Raha ei ratkaise kaikkea, mutta paljon kuitenkin. Oma tupa, oma lupa -ajattelu elää sitkeässä. Itse Kivinokan virkistysalue, uimaranta, juhannusjuhlat, kalastusrannat, luontopolut, kalliot, pöpeliköt ja Maijan kahvilla ovat toki avoinna kaikille. Ja niin pitää ollakin.

Sekin on selvää, että alueen toiminta on vireää. Nahkapalloa potkitaan, kuulapalloa sijoitellaan, rytmissä jumpataan, rosvopaistia syödään, juhannusta juhlitaan ja uutena tulokkaana elokuiseen merenrantailtaan tulee tarjolle ulkoilmaleffaa. Tämä kaikki hyvää ja avointa kelle tahansa. Mutta tämä ei riitä. On syytä avata keskusteluun Kivinokan pohjimmaista ideaa ja kehittää sitä vastaamaan tämän päivän Helsingin ja helsinkiläisten tarpeita.

Kansallistamisesta kimppakivaan

Älkää peljätkö. En ole kansallistamasta olemassa olevia kesämajoja. Edelleen saa omistaa. Enkä ole hukkaamassa alueen syntyidentiteettiä köyhemmän kaupunkityöväestön virkistysalueena. Pikemminkin päinvastoin. Tuoreena kuntapoliitikkona näen Kivinokassa juuri sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kehittämisen mahdollisuuden.

Lähdetään tästä. Alueelle mahtuu lisää kesämajoja ja lisää ihmisiä. Alueelle mahtuu nimenomaan niitä ihmisiä, joilla ei ole varaa ostaa kotejaan, eikä kesäpaikkojaan, eikä matkustaa Thaimaaseen polskuttelemaan. Eli mitäpä jos uudet rakennettavat majat poikkeaisivat nykymuotoisesta omistamisesta, jonka logiikkaa ohjaa ydinperheajattelu. Tarjolla tulisi ryhmäomistamista, lyhyt- ja pitkäaikaisia vuokramökkejä, sosiaali- ja terveystahojen-, koululaisten- ja maahanmuuttajaorganisaatioiden hallinnoimia mökkejä.

Kotoutua grillaten

Osan mökeistä voisi voittaa määräajaksi käyttöönsä kaupunkiarvonnassa. Omistamisen vaihtoehdot toisivat kesämajat pätkä-, osa-aika ja keikkatyöntekijöiden ulottuville.

Omistuspohjan monimuotoistaminen lisäisi mökkien käyttöastetta puhtaan matemaattisesti. Yhden perheen ystävineen grillailu pihapiirissä kertautuisi monien ja monimuotoisten perheiden moninaisiksi ja monikielisiksi tuokioiksi ilta-auringossa. Kotoutuminen olisi kovasti konkreettista.

Tes työllistymistä ja uimaan

Omistamisen monimuotoistamisen lisäksi näen itse rakentamisessa yhteiskuntapoliittisen mahdollisuuden. Mökkien rakentaminen voisi olla myös työvoimapolitiikkaa, esimerkiksi kunnille sysätyn pitkäaikaistyöttömien työllistämistä ja nuorten yhteiskuntatakuun toteuttamista. Kaupunki järjestäisi sopimusten mukaista työtä mageessa ympäristössä. Työpäivän päätteeksi voi pulahtaa uimaan. Kokemuksesta voin vakuuttaa, että kokonaisen mökin rakentamiseen osallistuminen hyvässä projektiryhmässä on ylevöittävää. Pienenkin torpan pystyttämisessä tarvitaan kokkia, koordinaattoria, kuskia, kirvesmiestä ja monta muuta.

Ei nimbyilylle

Joten. Kyllä,  Kivinokan moninaiselle tulevaisuudelle. Kyllä helsinkiläisten vapaa-ajanvieton sosiaalisen tasa-arvon kasvattamiselle. Me teimme mökin kivalla kimppameiningillä. Ja mielelläni näkisin, että Villa Taimin viereiselle tyhjälle alueelle nousisi nuorten yhteiskuntatakuun hengessä mökki, jota ryhtyisi hallinnoimaan vaikkapa kaupungin sosiaali- ja terveystoimi. Myös monien muiden mökkien vieressä on tilaa uusille mökeille, uusille grillaajille. Joten. Tuumasta toimeen kaupungin päättäjät!

Eazyä. Ay-liikkeen tehtävä ei ole valtion, eikä työttömyyskassan varojen säästäminen.

Työn tekemisen moninaisuuden tunnistava Kansan Uutiset kirjoittaa otsikolla “Eezy syyttää SAK hyökänneen osuuskuntien kimppuun” ja “Kun työ ei kannata”. Mitä ihmettä? Rautalankamallilla kyse on siitä, että a) ihminen tekee työtä, mutta sitä ei lueta työttömyysehtoa kartuttavaksi työksi. Ja b) sillä jota ei lueta työttömyysehtoa kartuttavaksi työksi on haitallisia seurauksia työttömyysturvan kannalta. Ja c) työntekijän haittojen esiinnousemista on vauhdittanut SAK:n palkollinen. Uudelleen, miksi ja mitä ihmettä?

Varmaa on, että tähän laskutusfirma Eazyn caseen tiivistyy monta isoa asiaa. Kun vuonna 2012 ihmisten työn tekemisen tavat ja olemassaoleva työttömyysturvasysteemi ovat törmäyskurssilla, niin en pidä oikeana, että palkansaajaliike toimii näin. Kestävä ratkaisu ei ole soviteltua päivärahaa saavien aktiivinen potkaisu ulos työttömyysturvajärjestelmästä.

Työn näyttämö on pysyvästi muuttunut. Työtä tehdään ja teetetään nyt ja jatkossa lukemattomilla tavoilla. Ihmiset eivät näyttele ja huijaa, vaan elävät maailmassa, jossa tullakseen toimeen on työskenneltävä toimeksiannoilla, laskutettava osuuskuntien ja laskutusfirmojen kautta. Nyt tapahtunut näyttää pahasti siltä, että proaktiivisella työttömyyskassojen infoamisella on saatu ruumiita aikaiseksi ja ay-liikkeen imagoon lisätahra. Mutta itse työn muutoksen tuottamaan ongelmaan ei ay-liikkeestä ole tarjottu ratkaisumalleja.

Väärinkäsitysten välttämiseksi. Sanon voimakkaasti. En pidä laskutusfirma Eazyn käyttöä kestävänä ratkaisuna, jotta työttömyysturva rullaisi. TE-keskukset (suomeksi työkkäri) ovat suositelleet Eazya monille keikkatyöntekijöille.  Mutta, pidetään mielessä. Eazy on kuitenkin vaan näytelmän stuntti. Ei käsikirjoittaja, eikä millään muotoa päätähti.

Se, että työn tekijä ei sovi työttömyysturvasysteemiin kun kyseisen Eazy -vippaskonstin kautta on tietenkin järjetöntä. Ihmisen ei pidä sovittautua työttömyysturvalainsäädäntöön, vaan lainsäädännön pitää sopia ihmisten työn ja työttömyyden tapoihin. Mutta ennen kuin työelämän käsikirjoittajista juuri ammattiyhdistysliike lähtee aktiivisesti romuttamaa olemassaolevaa ja toisen työelämän käsikirjoittajan TE-keskusten  suosittelmaa käytäntöä olisi niiden tullut etsiä ja löytää toimiva ratkaisu. Nyt näin ei ole, ja tästä olen aidosti pahoillani.Tämä tietää työelämän epävarmuuden lisääntymistä, työkeikoista kieltäytymistä ja toimeentulotuen käytön lisääntymistä.

Se ay-liike, jonka minä koen omakseni on arvoiltaan toisenlainen. Ay-liikkeen ensisijainen tehtävän pitäisi olla työntekijöiden – ja ennen muuta työmarkkinoiden muutoksen rattaissa olevien – edunvalvonta niin työn kuin sosiaalisen turvallisuuden sektorilla. Ay-liikkeen ensijainen tehtävä ei ole valtion tai edes työttömyyskassojen varojen säästäminen. Jos säästöt ovat motivaattorina proaktiivisessa infoamisessa, on syytä kysyä kenen etuja asetutaan ajamaan. Ja kenen etuja ay-liikkeen pitäisi asettua ajamaan. Nyt muodostunut tilanne on kohtuuton ja kentälle jää täysin turhia ruumiita. Kysymys kuuluukin nyt, miten ja ketkä jatkossa toimivat niin, että työn moninaistumisen tavat eivät sulje keikoilla, osuukunnilla ja monimuotoisilla tavoilla työtä tekeviä lopullisesti ulos työttömyysturvajärjestelmästä.

Vaalirahailmoitus

Tein Kuntavaalit 2012 vaalirahailmoituksen 27.12.2012. Tulot kaikkiaan 1721,45, joista 1621,45 yksityisiltä lahjoittajilta. Summa sisältää Villa Taimissa Kivinokassa ravintolapäivänä järjestetyn pop up -kahvilan tuoton. Kiitoksia kaikile tukijoille.

Satanen tuli SAK:n vasemmistoryhmältä Kino Union Helsingin Sanomien tilaisuusmainokseen, jossa puffattiin elokuvaamme “Töissä Helsingillä”. Leffa tehtiin talkoilla.

Koko vaalikampanjan menoina samat 1721,45 euroa. Tarkempi erittely tästä linkistä Valtiontalouden tarkastusviraston sivuilla.

Vielä kerran kiitos tukiryhmälle ja kaikille äänestäjille. Varavaltuutetun luottamustoimeni alkaa vuoden 2013 alusta, samoin kuin luottamustoimeni Palmia -liikelaitoksen johtokunnan jäsenenä.

Hyvää alkavaa vuotta 2013!

Yhteiskuntalaisesta häätöäänestäjäksi

Kirjoitukseni julkaistu TeMe:n Meteli -lehdessä 4/2012

Kuntavaalit suhahtivat ohitse. Ohi monessakin merkityksessä. Ihmiset ovat jälleen ihmisiä nimillä, eikä numeroita ja ehdokkaita. Ohi on ehdokkaana itsensä myyminen kaduilla, kapakoissa ja kommenttiketjuissa. Ohi on kansalaiskuntoisten jalkautuminen rappukäytäviin, metroasemille, vaalimökeille ja markettien edustoille vakuuttamaan äänestäjiä. Ohi on television vaalipaneelit, jossa puoluejohtajat huutavat toistensa päälle sote –uudistusten malleista ja himmeleistä yrittäen vakuuttaa – taas niitä äänestäjiä. Ohi kuulemma meni, korkealta ja kovaa.
Ohi on myös vahvan poliittisen mandaatin yhteiskunta. Kaikista äänestäjistä nämä kekkerit ohitti 41,8 % äänioikeutetuista. Se tarkoittaa sitä, että 1,8 miljoonaa ihmistä ei koodattu tukkimiehen kirjanpidolla vaalilautakunnissa äänestäneiksi.

Pelkistetty todellisuus pysäyttää sohvalle

Rahattomuus ja sosiaalinen eriarvoistaminen pudottavat pois osallisuudesta. Se tiedetään. Pelkistetty todellisuus pysäyttää ensin sohvalle ja räjähtää käsiin liikehdintänä vasta kun alkaa olla liian myöhäistä sovitella. Euroopassa tonnin pätkätyösukupolvi liikuttaa katujen kapinallisina heitoillaan lähinnä kiviä ja polttopulloja.
Suomessakin jo useamman vaalin ajan on ollut selvää, että sosioekonomisesta asemasta, siis vaurauden ja työllisyyden määrästä, voi suoraan lukea äänestysaktiivisuuden. Helsingin jakomäkeläisistä 60 % ei kokenut saaneensa kutsua äänestäjyyteen. Siellä ollaan köyhiä ja syrjäytettyjä. Vauraissa osissa Helsinkiä äänestäminen otti ratkaisevasti enemmän tulta. Jännittävää olisi tietää miten pätkä- ja osa-aikatyö tai näennäisyrittäjyys korreloivat yhteiskuntaosallisuuteen ja äänestyskäyttäytymiseen. Veikkaan, että korreloi.

Rahalla ääniä

Vuoden 2012 kuntavaalit tuovat mieleen 1900-luvun alun pelin hengen. Tuolloin kunnallisvaleissa äänivaltaa riippui julkilausutusti veroäyreistä. Äänioikeuden vei veronmaksukyvyn puute. Kuulostaapa tutulta. Ne, jotka 1900 –luvun alussa maksoivat enemmän äyrejä, käyttivät myös enemmän äänivaltaa. Tämäkin kuulostaa perin tutulta. Yhdellä veroäyrillä sai yhden äänen, kahdelta kaksi jne. aina 25 ääneen asti. Tulee mieleen, että voisiko Tilastokeskus laskea käytetyn äänen ja tulotason suhteen ja näin läpivalaista paluun varallisuuteen perustuvaan yhteiskuntavaikuttamiseen.

Kansa ei tyytynyt tarjottuun

Toisin kun äänestyspassiivisella 2000-luvulla, Ilmari Kiannon punaisen viivan vetelyn aikaan 1900-luvun alussa äänekäs kansa ei tyytynyt siihen rooliin mitä sille tarjottiin. Se vaati muutosta, se vaati valtaa. Se oli liikkeessä joukkomitoin. Se vaati reformeja ja vallan kumousta, kieltolakia, naisten tasa-arvoa ja osuustoimintaa. Reippaat sata vuotta sitten tapetilla oli käsitys tarpeitaan ja halujaan artikuloivasta kansasta ja kansalaisuudesta. Kyse oli vahvasta osallisuudesta, yhteiskuntalaisuudesta. Työväenliike syntyi, ei vaan asettunut, edustamaan yhteiskuntalaisuuden päämääriä.
Viime vuosisadan alun yhteiskunnalliseen liikkeeseen osallistujien tavoitteena ei ollut pelkkään häätöäänestykseen osallistaminen säännöllisin neljän vuoden välein. He eivät olleet äänestäjiä, vaan äänekkäitä kansalaisia tarpeineen. Äänestäminen oli keino, ei päämäärä.

Yhteiskuntaopetuksen himmailu

1900-luvun alun kansaa ei tarvinnut vakuuttaa, vaan se oli vakuuttunut oikeutuksestaan hallita ja suunnata asioita. Kyllä kansa tiesi. Nyt suunta on toisin päin. Kansalle kerrotaan, mitä kerrotaan. Systeemaattisesti on muutama vuosikymmen kouluissa hehkutettu yrittäjyyttä ja yksilöllisyyttä. Samalla on himmailtu yhteiskuntaopetuksen kanssa ja tulokset ovat näkyvissä. Yhteiskuntaa ei jakomäissä enää ymmärretä yhteiseksi projektiksi. Tämä lieni myös tarkoitus. Yhteiskuntapoliittista-agendaa yrittää 2000-luvulla määritellä poliittinen eliitti ylhäältä alas mallein ja himmelein. Ilmeisen epäonnistuneesti.

Jyrki, älä enää tyrki

Entäs nyt. Äänet on annettu. Kaikki lienevät yhtä mieltä, että suomalaisen demokratian tila ei vakuuta. Tai tarkemmin, ne joille toimimattomuus sopii feikkaavat hyvin.  Minulla on ehdotus. Sopeisiko sinulle pääministeri Jyrki Katainen, että kaikille koulu- ja opetusasteilla toteutetaan 2000-luvun yhteiskunnan käsittämisen superlaajat opetuspaketit vailla vertaa? Äkkipäätään tulee mieleen, että keskeiset sisällöt olisivat vallan analyysi, kansalais- ja lähidemokratia sekä tämän päivän työelämän suhteet.Ilmoittaudun hommiin, vakituiseen työsuhteeseen. Vai jatketaanko samaan malliin ja jännätään vaan milloin väki kippaa Audeja katoilleen kaduilla ja lieskat valaisevat illan?

Äänessä Linnea Alho: Hengissä sairaalasta

”Siivoushan on työtä, joka sopii hyvin ulkoistettavaksi” toteaa isäpappani, kun keskustelemme kuntien palveluista.

Minä olen toista mieltä. Siivous ei sovi erityisen hyvin ulkoistettavaksi, ei ainakaan kaikissa kohteissa. Kuten esimerkiksi sairaaloissa. Suomessa kuolee joka vuosi sairaalabakteerien vuoksi noin 700–800 ihmistä, jotka olisivat muutoin selvinneet hengissä.

Sairaaloissa siivous ei ole ekstraa, josta voi todeta että ”onhan se kiva kun on paikat puhtaana”. Mietin vain, paljonko kuolemantapauksia olisi, jos siivous olisi ulkoistettu firmoille.

Vuosi sitten konsulttiyhtiö esitti Helsingin terveyslautakunnalle, että kaikki sairaaloiden ja terveyskeskusten tukipalvelut pitäisi ulkoistaa, mukaan lukien laitoshuolto (joka on siis puhtaanapitoa ja lisäksi mm. ruokien jakamista potilaille). Onneksi tämänsuuntaiset esitykset on torpattu – ainakin toistaiseksi. Helsingissä vauhdilla etenevä sosiaali- ja terveyspalveluiden organisaatiouudistus saattaa muuttaa tilannetta, arvioi Joonas Leppänen, joka on terveyslautakunnan jäsen.

Työskentelin itse opintojen alkuvaiheessa pari kesää laitoshuoltajana. Kun ensimmäisenä päivänä menin töihin, tajusin, etten todellakaan osaa siivota. Ilman osaston vakituisten laitoshuoltajien huolellista perehdytystä olisin vain siirrellyt bakteereja paikasta toiseen. Osaamaton siivooja saattaa saada enemmän tuhoa aikaiseksi. Pahimmillaan olisin varmaan saanut bakteerit kulkeutumaan vessanpöntöstä potilaan pöydälle, koska en olisi tajunnut oikeaa siivousjärjestystä ja sitä, että myös siivousvälineet täytyy pitää puhtaina.

Olga ja Marjatta olivat Jorvin sisätautiosasto 6:sen pitkäaikaisia työntekijöitä. Heillä oli rautainen ammattitaito ja -ylpeys. He jakoivat kärsivällisesti tietotaitoaan meille kesätyöntekijöille. Vakituisina työntekijöinä he tunsivat vastuuta koko osastosta ja he tiesivät milloin piti tehdä myös harvemmin suoritettavat puhdistustyöt ja miten työvälineet pitää huoltaa. Ja heidän mielestään olisi ollut potilaiden halventamista tarjota kahvia sontaisesta termoskannusta.

Entä jos firmat ottaisivat siivouksen haltuunsa? Mitä jos osastolla ei olisi yhtäkään vakituista työntekijää, kaikki olisivat keikkalaisia tai määräaikaisia? Kuka tuntisi vastuuta kokonaisuudesta? Kuka perehdyttää työntekijät? Siivouksen heikko laatu paljastuisi todennäköisesti vasta sitten, kun jotakin fataalia olisi jo tapahtunut ja sairaalabakteerit päässeet leviämään.

Tietysti työn pätkiminen ja silppuaminen osataan myös julkisella sektorilla. Sairaalasiivous on vain yksi esimerkki siitä, että kuntapäättäjien kannattaa tosissaan miettiä, millä tavalla työn teettämisen erilaiset tavat vaikuttavat lopputulokseen – eli kuntalaisten hyvinvointiin ja turvallisuuteen.

Linnea Alho on entinen sairaalasiivooja, joka jaksaa muistuttaa asiasta ahkerasti myös kotioloissa

Äänessä Leena Eräsaari: Uusliberalismi rapauttaa luottamuksen kunnissa

Isäni vanhin veli teki pääosan työurastaan Helsingin kaupungin kadunlakaisijana 1950-luvulta 1970-luvulle. Ehkä häntä kutsuttiin uran loppupuolella puhtaanapitolaitoksen työntekijäksi eikä kadunlakaisijaksi, mitä hän kuitenkin oli.

Ennen kadunlakaisijaksi ryhtymistään veli oli ollut osakkaana kuljetusliikkeessä isäni ja kolmannen veljen kanssa. Mutta vanhimman veljen pää ei kestänyt yrittämisen epävarmuutta. Siksi hän siirtyi vaatimattomaan mutta turvalliseen kunnalliseen virkaan. Nykyisten tautiluokitusten mukaan tämä setäni saattoi myös olla jonkinasteisesti autistinen. Hän varmaan joutuisi nykyisin joko varhaiseläkkeelle tai siirtymään työllistämistoimesta toiseen.

Yhteisön palvelijat

Setäni tuli mieleen lukiessani Richard Sennettin siteeraamia tutkimuksia julkisen sektorin työntekijöistä. Sennett väittää nimittäin, että jopa kunnalliset kadunlakaisijat mieltävät itsensä julkista hyvää edistäviksi työntekijöiksi.

Julkisen sektorin työntekijä on yhteisön palveluksessa; näin vanhassa julkista sektoria arvostavassa ideologiassa miellettiin. Nyt tämä ajattelu on peruutuspeiliin katsomista, kuten kuntien hävittämistä ajava oikeisto väittää. Julkisen sektorin työntekijät mielletään koronkiskureiksi, jotka synnyttävät kestävyysvajeen verottamalla tuottavaa sektoria.

Julkiset palvelut, sosiaalityö, terveydenhuolto ja koulutus ovat ihmisten toimintaa toisten kanssa. Palvelut ovat kuntalaisten apuna tai heidän hyväkseen. Palvelu voi olla keskustelua, neuvontaa, motivointia, opetusta tai syöttämistä, pyllyn pyyhkimistä tai verenpaineen mittausta. Nämä palvelut ovat tekijän hengen ja ruumiin varassa, ilman opettajaa ei ole opetusta, ei sosiaalityötä ilman sosiaalityöntekijää.

Toimivat palvelut edellyttävät yhteistyötä

Palvelut ovat myös tiimityötä. Palvelut pelaavat vain jos yksittäisten työntekijöiden lisäksi työyhteisö voi hyvin. Instituutiot, kuten koulut tai sosiaalivirastot, tarvitsevat yhteisiä näkemyksiä ja päämääriä voidakseen toimia kansalaisten tai potilaitten avuksi. Jotta yhteisöstä tulee yhteisö, tarvitaan yhteistä moraalia. Yhteisöiden moraalille on ominaista, että se kasvaa hitaasti. Moraali opitaan enimmältään esimerkin voimalla ja tekemällä; puhe, opetus, saarnaaminen on vain pienessä roolissa kun yhteistä moraalia rakennetaan.

Julkisella sektorilla tapahtuva muutos, uusliberalismi ja NPM (New Public Management) puhuvat yhteisöllisyyden puolesta. Myös brittiläisten konservatiivien Big Society -hanke laskee paljon yhteisöjen varaan. Näyttää siltä, että yhteisöllinen painotus tulee myös sisältymään Suomen uuteen sosiaalihuoltoa koskevaan lakiin. Yhteisöjen ylläpito ja elvyttäminen on erittäin hyvä idea, mutta nykyiset käytännölliset ja lainsäädännölliset toimet aiheuttavat pikemminkin yhteisöjen rapauttamista kuin rakentamista.

Miten NPM rapauttaa kuntien yhteisöllistä luonnetta?

Keskeistä nykyisessä kehityksessä on varautuminen markkinoihin. Niihin varaudutaan keskittämällä palveluita suuriin yksikköihin ja tuotteistamalla toiminnot yhä pienempiin osiin. Osiin pilkotut palvelut on helpompi kilpailuttaa ja ulkoistaa. Pysyvä muutos on se tapa, jolla palvelut pirstotaan. Työyhteisöissä toimivien ihmisten kannalta tämä merkitsee, että heidän osoitteensa, puhelinnumeronsa ja toimenkuvansa muuttuvat joko kuukauden tai vähintään puolen vuoden välein. Tässä rumbassa voi hoidettavien lasten ja vanhusten nimet unohtua suuremmista ongelmista puhumattakaan.

Nopeat muutokset ovat mahdollisia vain valtaa keskittämällä, kuten vaikkapa Helsingin sosiaali- ja terveystoimen uudistus parhaillaan osoittaa. Esimerkiksi sosiaalitoimen osalta tämä tarkoittaa, ettei sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä uudistuksesta kysytä. Sosiaalityöntekijöiden rooli on ratkaiseva kun työtä tehdään, mutta sen sisältö siis sanellaan muualla.

Tuotteistamista ja pirstomista

Helsingin uudistuksessa kuten myös uudessa sosiaalihuoltolaissa keskeisessä roolissa on tuotteistaminen. Sosiaalitoimen tehtäviä määritellään yhä tarkemmin. Yhä tarkemmin määritellään myös kriteerit, joilla ihmisiä otetaan asiakkaiksi. Yhä useampi jää palveluiden ulkopuolelle. Työntekijöiden toimenkuvat muuttuvat rajoittuneineiksi: esikuvana on tayloristinen tehdas, jossa jokainen vääntää omaa mutteriaan.

Pirstottujen palveluiden ongelma on yhteistyön puute niin työntekijöiden kesken kuin työntekijöiden ja kuntalaisten välillä. Esimerkiksi lastensuojelussa perhettä tapaava ja arvioiva sosiaalityöntekijä on eri henkilö kuin se, joka lapsen sijoittaa tai ei sijoita pois kotoaan.

Kun niukkuutta sosiaalityössä jaetaan, pitäisi eri tahojen toimia yhdessä, mutta yhteistoiminnan opettelulle ja harjoittelulle ei ole aikaa eikä paikkaa nykyisissä kuntaorganisaatioissa. Yhteistyön tärkeä edellytys on luottamus. Se kasvaa hitaasti tekemällä luottamusta kasvattavia tekoja. Ja jos sosiaalityöntekijöiden keskinäisistä suhteista tai heidän ja asiakkaiden välisistä suhteista puuttuu luottamus, ei vaikeiden asioiden hoitaminen edisty.

Julkisissa palvelujen tuottamisen pitäisi perustua yhteistyölle, mutta tulosohjatuissa ja tuotteistetuissa palveluissa yhteistyö ei ole kenenkään työtä – se ei ole työtä, josta maksetaan palkkaa. Samasta aiheesta puhui poliisijohtaja Kari Rantama sanoessaan, että talousrikollisuuden selvittelyn vaatimaa yhteistyötä ei voida tehdä, koska sitä ei voi kirjata tulokseksi.

Leena Eräsaari on yhteisösosiaalityön professori Jyväskylän yliopistosta