Archive for Pätkätyö

Työelämän muutos huutaa otesanoja!

Kirjoitin Kalevi Sorsa -säätiön pyynnöstä kirjoituksen Työelämän otesanat. (linkkiä klikkaamalla säätiön blogiin) jossa kommentoin Ville Bläfieldin säätiölle kirjoittamaa raporttia Uusi työ – uudet duunarit.

Työelämän otesanat

Juha Siltala otsikoi taannoin Työelämän huonontumisen lyhyt historia -kirjansa aloitusosion ”Sanat, joilla maailmasta saa otteen”. Juuri niitä otesanoja huutaa yhä nykyisen työelämän muutoksen hallinta. Näyttää ilmeiseltä, että juuri työn maailman sanoittaminen ja mittaaminen ovat pahasti kesken. Sen myötä loistaa poissaolollaan myös niin kutsutun uuden työn tekijöitä suojaavat rakenteet.

Sanat ja käsitteet ovat työelämän hallinnassa tärkeitä, joskin toki sisällöltään usein kiistanalaisia. Sama kiistanalaisuus, väärin- tai toisinkäsittäminen koskee myös työelämästä kertovia lukuja. Kiistanalaisuudesta johtuen työelämätoimijoiden huomio kilpistyy toistuvasti siihen, onko silpputyö lisääntynyt prosentin vai kaksi. Samalla peittyy alle se, että moninainen säännöllisen palkkatyön ulkopuolella työtätekevien ihmisten joukko on vakiintunut työmarkkinoiden pysyväksi rakenteeksi.  Rakenne taas tuottaa rakenteellista epätasa-arvoa ja yhteiskunnan legitimiteettikriisiä, sillä työ- ja sosiaalioikeudet on kytketty täysmääräisesti vain säännölliseen palkkatyöhön.

Ville Blåfieldin Uusi työ – uudet duunarit Impulsseja-sarjan kirjoitus lyö lusikkansa soppaan. Se ei kuitenkaan täsmennä, vaan hämmentää käsitekeitosta ja työelämän sanoittamista lisää. Teksti on työelämän ajatusten, ideoiden ja käsitteiden sekametelisoppa. Se maistuu ajoittain hyvältä, mutta on vähän vaikea saada kiinni siitä mitä syö. Blåfieldin asettama peruskysymys mitä työ on, saa tekstissä sekalaisia vastauksia. Työn avainsanojen käyttöä vaivaa epätäsmällisyys, joka liittyy juuri työn ja toimeentulon sidokseen. Oletan, että osittain kyse on tietoisesta valinnasta ja tarkoituksena onkin tökkiä sosialidemokratian kaikkein pyhintä toteemipaalua; työ on parasta sosiaaliturvaa.

Blåfieldin kirjoituksen idea hakea syötteitä sdp:n, työväenliikkeen ja ay-liikkeen ulkopuolelta on hyvä, mutta suurpiirteinen käsitteidenkäyttö tuo riskin kieltämisreaktiosta, kun valitsemansa yleisön kanssa puhuu eri kieltä. Erityisen häiritsevää epätäsmällisyys on palkkatyösuhteen ulkopuolelle järjestäytyvän itsensätyöllistäjätyön käsittelyssä, kun tiedostaa, että juuri palkkatyösuhteeseen on kytketty kokonainen työ- ja sosiaalioikeuksien järjestelmä.

Blåfield toteaa ay-liikkeen ja työväenliikkeen voitokkaiden 1900-luvun työajan, vuosilomien ja perhevapaiden työn rajaamistaistelujen säröksi nyt nousseen nuorten itsensätyöllistäjien toimeliaisuuden ja intohimon tehdä työtä kaiken aikaa kaikkialla. Itse sanoisin, että intohimon sijaan kyse on pikemminkin siitä, että palkkatyöhön 1900-luvun vuosikymmeninä kytketyt suojaavat instituutiot, kuten työaikasääntely, lomaoikeus ja perhevapaamallit sulkevat tämän itsensätyöllistäjäjoukon rakenteellisesti ulos. Särö on siinä, että työntekoa rajaavat oikeudet eivät ole tarjolla. Tällöin selviytymisen välttämättömyys sanoitetaan hyvänä päivänä intohimoksi, pahempina se näyttäytyy minuuteen kohdistuvina iskuina ja epäonnistumisina.

Blåfieldin tekstissä ja erityisesti 10 haastateltavan kirjosta nousee jo muuttuneen työnteon ajatus- ja toimintamalleja, jotka monin tavoin perustelevat sekä systeemimuutoksen että työelämän sääntelyn lisäämisen välttämättömyyttä. Yhtenäistä haastateltaville on, että nykysysteemi ei sovi oikein kenellekään ja monet näkevät itsensä työllistämisen yleistymisen vääjäämättömänä.

Sääntelyn uudistamisen välttämättömyydestä todistaa Wolt-startup-yrittäjien kielenkäyttö työkorvauksilla, siis kaiken sääntelyn ulkopuolella, polkevasta fillarilähetistä. Woltin mukaan räntäsateessa polkee kumppani, ei palkkatyöntekijä. Ei taida kumppanuus kestää ikää, eikä vaikkapa sairauksia.

Järjestelmän muutoksen välttämättömyydestä taas kertoo paljon se, että korkealla virkamiesjohdossa alkaa tulla sääli systeemin uhreja, jotka uupuvat työttömyysturvan rakenteellisiin esteisiin.  Työ- ja elinkeinoministeriön johtaja Tuija Oivo sanoo ääneen, että sosiaaliturva ja työttömyysturvajärjestelmä eivät ole tällä vuosituhannella, vaan ne on tehty palkkatyötä ajatellen, sellaista palkkatyötä jota vieläpä tehdään kahdeksasta neljään. Kalenterista päätelleen vuosituhat vaihtui 17 vuotta sitten. Kysymys kuuluukin, kauanko odotellaan, että käyttöjärjestelmä vaihtuu sellaiseen, joka sopii niin turvan, hinnoittelun ja neuvotteluoikeuksien suhteen myös palkkatyösuhteen ulkopuolella tai erilaisilla alustoilla työskenteleville.

Blåfieldin kirjoituksen julkilausuttu tarkoitus on toimia kaikupohjana sosiaalidemokraattisessa puoluekokouksessa käynnistyvässä keskustelussa. Puoluekokous meni, mutta keskustelu antaa odottaa itseään. Käsitykseni mukaan valitussa yleisössä on kyse juuri siitä erityisjoukosta, joka pitää johtotähtenään hokemaa työ on parasta sosiaaliturvaa. Se on uskossaan vahva, että perustulo on kallis, turha tai kauhea ja joukkoon kuuluu niitä, jotka usein henkeä vetämättä lausuvat työ, työ, työ ja liittävät siihen ihmisen arvon. Blåfieldin lyhyt pohdinta Raija Julkuseen ja Richard Sennettiin nojaten työelämän tunnustustaisteluista olisi saanut jatkua pidemmällekin, sillä juuri tässä ajassa kunnioitus, palkkatyö ihmisarvon mittana, työn ja toimeentulon kytköksen irtautuminen toisistaan, perustulo, kaikenlainen toimeliaisuus ja työväenliikkeen pitkän linjan ajatus työstä vapautumisesta lyövät kättä tavalla, jolla kirjoituksen valitulla yleisöllä lienee paljon työstettävää.

On ilmeistä, että muuttuvan työelämän käsite- ja lukusekavuus on hidastanut työntekijää perinteisesti suojanneiden instituutioiden, kuten sosialidemokraattisen ammattiyhdistys- ja työväenliikkeen asennemuutosta. Tarrautuminen vakituiseen ja kokoaikaiseen palkkatyöhön ja täystyöllisyysideaaliin saattaa olla oire siitä, että muusta ei saa otetta. Väitänkin, että nykytyöelämässä tunnistettavia ilmiöitä on paitsi nimettävä mietitymmin, niin myös pyrittävä tietoisesti kohtuulliseen yhteisymmärrykseen sanojen ja lukujen sisällöstä. Itsensätyöllistämisen tunnistamisessa on näkyvissä valoa, seuraava askel on systeemiin sopiminen. Onnea käsitesekamelskasta huolimatta kirjoitukselle matkaan, jotta se laajentaisi valitun yleisön tajuntaa ja sysäisi liikkeelle muutosta.

Anu Suoranta

Anu Suoranta on valtiotieteiden tohtori ja tutkija Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus on alunperin julkaistu 27.4.2017 Kalevi Sorsa -säätiön blogissa.

 

 

 

Kun tilkitseminen ei riitä. Työeläjän turva ja systeeminmuutos?

Järjestin yhdessä kehittämisasiantuntija Sikke Leinikin kanssa keskustelun Työnteon tavat haastavat edunvalvonta-ajattelun. Keskustelun paikkana oli Työelämän Hardtimes? -tutkimuspäivät Tampereen yliopistossa 2016. 

Keskustelussa pureuduttiin mm. alustatalouteen, airbnb:n, uberiin, itsensätyöllistämiseen, työllisyysturvaan ja perustuloon. Toistuvasti keskustelussa nousi esiin pohdintaa siitä, onko työnteon ympäristö jo niin muuttunut, että samoilla työkaluilla ei turvata nykyisiä työn tekijöitä. Eli onko tullut systeeminmuutoksen aika?  Keskustelun referaatin voi lukea täältä TJS-opintokeskuksen sivuilta.

Keskustelun idea – ja toimiva sellainen- oli tuoda samaan idea- ja analyysirinkiin tutkijoita, lainsäätäjiä, virkamiehiä ja ammattiyhdistysliikkeen asiantuntemusta. Mukana olivat:

Keskustelun vetäjät Anu Suoranta, tutkijatohtori, Helsingin yliopisto ja kehittämisasiantuntija Sikke Leinikki, TJS-opintokeskus

Keskustelijoina:

  • Eeva Jokinen, Yhteiskuntapolitiikan professori, Itä-Suomen yliopisto
  •  Olli Kangas, yhteiskuntasuhteiden johtaja, KELA
  • Pertti Koistinen, sosiaalipolitiikan professori (emer) Tampereen yliopisto
  • Anna Kontula, kansanedustaja, Vasemmistoliitto
  • Maria Löfgren, johtaja, Akava
  • Saana Siekkinen, työelämäasioiden johtaja, SAK
  • Marjo Ylhäinen, Työoikeuden yliopistonlehtori, Itä-Suomen yliopisto

Keskustelun sukupuolitietoisuutta olivat kommentoimassa

  • Milja Saari, tutkijatohtori, Helsingin yliopisto
  • Hanna Ylöstalo, tutkija, Tampereen yliopisto

 

Keskustelun pohjalta on tulossa kirja, mikäli rahoitus hankkeelle löytyy..

 

Työ, työ, työn ja sosiaalisten oikeuksien kipupisteitä

Kyselen Meteli 3/2016 jutussa Palkansaajaliikkeestä toimeentuloliikkeeksi onko kysymys palkansaajuudesta ay-liikkeelle perustavanlaatuinen?

Pohdin myös olisiko aika avata pandoran lipas ja nähdä miltä osin menneistä saavutuksista on tullut osa syrjiviä ja hierarkioita tekeviä rakenteita.

Tästä Meteli 3/2016 -lehteen

Pohdinnassani on myös se voivatko sosiaaliset oikeudet nojata vuoden 2016 työelämässä palkkatyösuhdeperustaan? Tämä on ay-liikkeelle kipupiste. Nyt tarkkana.

Samaa ammattiyhdistysliikkeelle kipuilua tuottaavaa  palkkatyösuhdeperustaisuutta näyttää miettivän myös Helsingin yliopiston professori Juha Siltala Impulssi sarjan artikkelissaan Työnantajan alaisena ilman työsuhdetta.

Siltala toteaa “Talouden kiertokulun ylläpitäminen tekee ajankohtaiseksi perustulon, jonka päälle voi ansaita. Samoin se pakottaa eläketurvaa ja sosiaaliturvaa irti perinteisistä työsuhteista, mikä ei voi olla aiheuttamatta ristiriitoja ammattiyhdistysliikkeen ja vasemmistopuolueiden välille.”

Näinpä näin. Työsuhdeperustaisten oikeuksien logiikan ratkaisukeskeinenkään problematisointi ei aina ota tulta, ainakaan ihan heti. Mutta onneksi ei-ei-ei-kipuilusta voi kehittyä ajatteluksi.

Telan edunvalvontajohtaja Nikolas Elomaa muotoilee TELA.n blogissa Artisti maksaa, että ajatteli taannoin (SAK:n edunvalvontajohtajana) “työlainsäädännön sekoittaminen yrittäjämuodossa tehtävään työhön sekoittaa pakan niin pahasti, että on parempi dumpata kaikki ajatustapaa nakertavat hipsterit kauas päätöksenteosta”.

Näin tapahtui. Tulin dumpatuksi. Nikolakselle tiedoksi, että en aja Jopolla, enkä täytä muitakaan hipsteriyden muotovaateita, mutta kuten toteat, “et ole enää (aina) oikeassa”, niin olkoon tuon hipsterihomman korjaaminen. Sen sijaan pidän mainiona nykyajatustasi , että “kaikki työmarkkinatoimijat, yrittäjäkenttä mukaan lukien, herkistyisivät hakemaan yksituumaisuutta – ja ratkaisuja – työn tekemisen muotojen muutoksesta, ainakin eläke- ja muun sosiaaliturvan kannalta.” Tässähän ollaan ihan yhteisellä asialla.

Seuraava etappi, jossa tätä tematiikkaa pohditaan on Tampereella Työelämän tutkimuspäivillä. Työryhmässä 27. Työnteon tavat haastavat edunvalvonta-ajattelun mennään. Moderoin yhdessä TJS-opintokeskuksen kehittämisasiantuntija Sikke Leinikin kanssa keskustelijajoukkoa, jossa mukana ovat mm. Eeva Jokinen, Yhteiskuntapolitiikan professori, Itä-Suomen yliopisto, Olli Kangas, yhteiskuntasuhteiden johtaja, KELA, Pertti Koistinen, sosiaalipolitiikan professori (emer), Tampereen yliopisto, Anna Kontula, kansanedustaja, Vasemmistoliitto, Maria Löfgren, johtaja, Akava, Saana Siekkinen, työelämäasioiden johtaja, SAK ja Marjo Ylhäinen, Työoikeuden yliopistonlehtori, Itä-Suomen yliopisto.

Keskustelun sukupuolitietoisuutta kommentoivat Milja Saari, tutkijatohtori, Helsingin yliopisto ja Hanna Ylöstalo, tutkija, Tampereen yliopisto.  

 

Muutosturvaa Helsingin yliopiston pätkätyöntekijöille. Yhteiskuntavastuuta kantamaan myös TE-hallinto ja Helsinki?

Helsingin yliopistossa ilmoitettiin eilen poistettavien ihmisten määrä. Kokonaisluku on 980 ihmistä, josta 570 irtisanotaan, 200 poistuu eläkkeelle ja 210 määräaikaisessa työsuhteessa työskennellyttä päätyy ulos.

Tosiasiallinen poistuvien luku on jatkossa paljon enemmän. Määräaikaisissa työsuhteissa työskentelee yliopistossa paljon ihmisiä yliopiston ulkopuolelta rahoitetuista projekteissa. Työnantajan ilmoituksen mukaan nyt ilmoitetuissa luvuissa ei ole niitä määräaikaisia, joiden työn päättyessä ei synny säästöä. Oleellista on tajuta se, että nämäkin määräaikaiset työsuhteet päättyvät, se on määräaikaisuuden olemuksellinen ominaisuus. Työnantajan säästön sijaan näkökulman kääntäminen ihmisen tilanteeseen tuottaa ajatuksen työttömyydestä näidenkin ihmisten kohdalla.

Minä kysyn muutosturvan ja yhteiskuntavastuun perään. Kelle se kuuluu. Kelle sen pitäisi kuulua. Kuka sitä kantaa? Ja kenen sitä pitäisi kantaa? Kun Anjalankoskella paperitehdas lakkautetaan, Microsoft vetäytyy Salosta tai Perlos Pohjois-Karjalasta, niin TE-keskukset ovat rientäneet torvet soiden muutosturvatoimiin. Yhteistyökumppaneina on ollut paitsi työvoimaviranomaisia, niin myös kunnallisia ja maakunnallisia toimijoita. Ei Salon kaupungin johto ole ollut hiljaa. Työttömiksi päätyviä ei ole jätetty yksin ja hyvä niin.

Helsingin yliopiston pääluottamusmiehet esittivät yt-neuvottelujen aikana muutosturvan ulottamista paitsi vakituisesta työsuhteesta irtisanottaville, niin myös työntekijöille, jonka määräaikainen työsuhde päättyy. Helsingin yliopisto ei ole tähän suostunut ja määräaikaiset työntekijät jäävät ilman muutosturvatoimenpiteitä. Pätkätyöntekijät jätetään yksin.

Esitin taannoin lektiossani  Halvennettu työ – pätkätyö ja sukupuoli sopimusyhteiskuntaa edeltävissä työmarkkinakäytännöissä, että yhteiskunnan tukitoimet kohdentuvat yhä perinteiseen teollisuuden alasajon tilanteisiin ja määräaikaiset työt päättyvät hiljaisuudessa. Tämän linjan näyttää Helsingin yliopistokin valitsevan. Perusteluja ei ole kuulunut ja haluankin kysyä miksi työttömäksi päätyviä ihmisiä kohdellaan eriarvoisesti työsuhdetyypin mukaan? Onko Helsingin yliopiston arvopohjan mukaista potkia työmarkkinoilla jo muutenkin heikossa asemassa olevaa?

Helsingin yliopiston johdon lisäksi haluan kysyä yhteiskuntavastuuta maan halllitukselta, nyt sen työministeriltä. Millaisia toimia työministeri Lindström lähtee, tai on jo lähtenyt, kehittämään Helsingin ja muistakin yliopistoista työttömäksi päätyville ihmisille. Osaamispotentiaali, joka pelkästään Helsingin yliopistosta vapautuu on asia, jota tuskin kannattaa jättää hyödyntämättä. Miten TE-keskus ajattelee asiantuntija-ammattilaisia tuettavan muutostilanteessa? Onko työkalupakki tältä osin kunnossa ja vastaa 2010-luvun työmarkkinoita? Ja onko ministeri Lindström linjauksenne se, että TE-keskusten on ryhdyttävä erillistoimiin ja kohdeltava muutosturvatoimissa Helsingin yliopistosta työttömiksi päätyviä yhdenvertaisesti, eikä syrjivästi, kuten Helsingin yliopisto työsuhdetyyppivalinnallaan tekee?

Haluan kysyä myös kunnallisten toimijoiden yhteiskuntavastuun perään. Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen istuu Helsingin yliopiston hallituksessa. Arvoisa kaupunginjohtaja. Mihin toimiin aiotte ryhtyä, jotta osaaminen, joka Helsingin yliopistosta työttömiksi päätyville tulisi käyttöön ja ihmiset saisivat työtä? Mikä voisi olla Helsingin kaupungin tapa kantaa yhteiskuntavastuuta?

 

 

Aikaansaamaton TEM rapauttaa sopimusyhteiskunnan?

Kansan Uutisten 5.2.2015 jutussa  Pätkä- ja silpputyöläisten asia jäi hoitamatta harmittelen Työ- ja elinkeinoministeriön ja sen istuvan ministerin saamattomuutta. Työnantajat ovat sanelleet kolmikantaisessa Työelämän muutoksia käsittelevässä ns. Trendiryhmässä nuotit, joita ministeriössä on peesattu. Ja tämä peesaaminen lienee ongelman ydin. Kolmikannan idea on se, että jokainen pelaa omaa paikkaansa kybällä. Jos ei pelaa, niin ei pelaa kolmikantakaan.

Pelipaikalla maan potkiskelun hinta on kova. Homman pitkittyessä murtuu pala toisensa jälkeen keskeistä sopimusyhteiskuntaa ja jäljelle jää laumoittain yrittäjäriskiä kantavia yksilöitä. Tilastokeskuksen Itsensä työllistäjät 2013 selvityksen mukaan väkeä on jo kun pipoa ja toimeentulossa ei ole hurraamista, oikeuksista puhumattakaan.

“– Kun palkkatyö murtuu reunoilta, silloin koko ay-liikkeen rakentama turva poistuu yhdellä liipaisulla. Bonuksena tulee päälle sukupuoli, Suoranta sanoo.”

Ps. “Harmittelu” on painokelpoinen versio siitä, miten toi saamattomuus tuli haastattelussa ilmaistua.

Silpputyön hinnoittelu uusiksi!

Esitin STM:n Samapalkkafoorumissa työmarkkinaosapuolia kommentoidessani silpputyölisää muussa kuin vakituisessa ja kokoaikaisessa työssä työtä tekeville. Käytännössä siis määräaikaista, osa-aikaista, keikkatyötä yms. tekeville.

Tästä linkistä STM:n tuottamaan tilaisuuden youtubetaltiointiin. Alussa SAK:n puheenjohtaja Lauri Lyly ja EK:n lakiasiainjohtaja Markus Äimälä. Kohdasta 21´30 äänessä tasa-arvovaltuutettu Pirkko Mäkinen ja kohdasta 28´18 tutkija Anu Suoranta.

Esittämäni silpputyölisä olisi vastaava olosuhdekorvaus kun ylityölisä tai sunnuntailisä. Kyse on työn hinnoittelusta, johon työnantaja pystyisi vaikuttamaan järjestämällä työaikoja ja työtä mm. työsuhdepooleihin.

Silpputyölisä toimisi monikärkiohjuksen tavoin. Yhtäältä työtä järjestettäisiin vakituisiin ja kokoaikaisiin muotoihin. Tällöin sukupuolten ansioerot kapenisivat. Toisaalta, jos työtä teetettäisiin edelleen muussa kuin vakituisessa ja kokoaikaisessa muodossa, niin siitä maksettaisiin enemmän työntekijölle. Tälläkin olisi sukupuolten ansioeroja kaventava vaikutus.