Category: Uncategorized

Ehdokas tukijoukkoineen Vuosaaren Columbuksessa 13.10.2012.

Lenttareita jaettiin runsaasti ja reippaasti.

Moni kuntalainen ja kuntapäättäjä ajattelee, että kun kunta kilpailuttaa esimerkiksi rakennusurakkaa tai ruokapalvelua, tarjouksista on aina valittava hinnaltaan halvin. Näin ei kuitenkaan ole.

Lainsäädäntö sallii halvan hinnan lisäksi sen, että alihankkijalle asetetaan laatua koskevia edellytyksiä. Kunta voi edellyttää esimerkiksi, että osa työntekijöistä on pitkäaikaistyöttömiä tai osatyökykyisiä. Lisäksi voidaan edellyttää työehtosopimuksen noudattamista. Myös ympäristöystävällisyyttä koskevat laatukriteerit ovat sallittuja.

Kunta voi myös rajata ketjuttamista eli työn saaneen alihankkijan käyttämien alihankkijoiden määrää. Tarjouspyynnössä voidaan myös edellyttää, ettei palvelua saa tarjota kunnalle niin alhaiseen hintaan, että tuotetta ei oikeasti pystytä toimittamaan kunnolla.

Kunta voi asettaa lähes minkälaisia edellytyksiä hyvänsä. Hankintalain mukaan on noudatettava avoimuutta, yhdenvertaisuutta, suhteellisuutta ja syrjimättömyyttä. Syrjivyydellä tarkoitetaan muun muassa sitä, että kotimaisille yrityksille asetetaan erilaiset kriteerit kuin ulkomaisille tai että kaikilta työntekijöiltä edellytetään täydellistä suomen kielen taitoa, vaikka työ olisi mahdollista tehdä vajavaisemmallakin kielitaidolla.

Tilattava työ rajaa tietysti sitä, millaisia vaatimuksia tarjouspyynnössä voidaan alihankkijalle asettaa. Missä tahansa alihankintana teetettävässä työssä voidaan kuitenkin edellyttää, että verot maksetaan ja että alihankkijoilla on velvollisuus selvittää maksetut palkat.

Asettamalla kilpailutuksessa laadullisia kriteerejä kunta voi välttyä siltä, että alihankkija ensin myy halvalla ja sopimuksen saatuaan nosta palveluidensa hintaa. Valvomalla sopimuskumppaniensa toimia kunta voi varmistua teetettävän työn korkeasta laadusta sekä siitä, että alihankkijat maksavat veronsa ja muut lakisääteiset maksunsa ja että työntekijöiden oikeudet toteutuvat.

Anu-Tuija Lehto

Anu-Tuija Lehto on lakimies SAK:sta

Turvallisuus on sitä, ettei kenenkään tarvitse pelätä – ajasta ja paikasta riippumatta. Kyse on tunteesta, jonka ihmiset kokevat hyvin yksilöllisesti. Yhteistä meille kaikille on, että haluamme elää turvallisessa ympäristössä.

Turvallisessa Helsingissä julkisissa liikennevälineissä saa matkustaa rauhassa ja voi kulkea yön pimeinä tunteina missä tahansa saamatta puukosta tai piikistä. Turvallisessa Helsingissä vanhemmat lähettävät luottavaisina lapsensa kouluun ilman, että he pelkäävät rattijuopon ajavan pienokaisen yli suojatiellä tai lapsen joutuvan kouluväkivallan uhriksi.

Turvallisessa Helsingissä voi jättää polkupyöränsä vain pelkällä pyörän omalla lukolla lukittuna ja kulkupeli odottaa omistajaansa – ehjänä.

Yleensä asiat ovat kiinni pienistä teoista, niin myös turvallinen Helsinki. Se rakennetaan keskinäisellä välittämisellä, yhteisvastuulla ja toisen kunnioittamisella sekä laadukkailla julkisilla palveluilla.

Petteri Leino

Aliupseeriliiton puheenjohtaja, sudeettihesalainen

Kauheat lapset kaupungissa

– Hei tämä on hieno juttu, näin me näemme, etteivät nämä lapset täällä ole pelkästään kauheita!

Näin ilmoitti vanhempi rouva, kun olin työparini kanssa rakentamassa yhteisötaideteosta erääseen lähikirjastoon.

Lapset olivat taiteilleet teoksen osat leikkipuistossa järjestetyissä kuvataidetyöpajoissa. Nyt ne oli tuotu ulos puistosta tilataideteoksen muodossa. Lasten omien luomusten kasvamista yhteiseksi tilateokseksi oli tukemassa yhteisötaiteilija.

Rouvan havainto pakottaa taas kerran pohtimaan lasten asemaa kaupungissamme. Onko lapsilla ja nuorilla tilaa sekä toimintaedellytyksiä omassa arkisessa ympäristössään? Saavatko lapset kokea olevansa muutakin kuin ”kauheita”?

Kuinka moni on esimerkiksi nähnyt jonkun muun kuin oman lapsen luovia tuotoksia tai esiintymisiä kuluvan syksyn aikana? Miksi lasten luovat tuotokset pitää jättää päiväkodin tai koulun seinille? Miksi lasten taidenäyttelyt pidetään lastenosastoilla? Kuka meistä oikeasti hakeutuu paikalliseen lasten musiikkiopiston kevätkonserttiin, jollei siellä ole oma kullannuppu, kummilapsi tai lapsenlapsi esiintymässä? Miksi tehdään lapsilta lapsille, miksei tehdä lapsilta meille kaikille?

Etsikääpä asuinalueeltanne sellainen julkinen tila, joka täyttää nämä ehdot: siellä on ihmisiä sekä tilaa, jossa voisi esitellä lasten luomaa kulttuuria. Ehkäpä siinä ostoskeskuksen kohdalla haluatte silmäillä, että mistä löytyisi sellainen kaupallisesta kuvakerronnasta vapaa kohta, johon voisi rakentaa asuinalueen lasten kanssa tilataideteoksen. Tai kuulostella siinä viiden aikaan kauppajonossa, kun pitkän tarhapäivän ylisuuressa ryhmässä tehnyt naapurin lapsi näyttää luovia esiintymis- ja äänenkäyttötaitojaan.

Jos minä saisin päättää, niin rouvan huomio liitettäisiin suoraan siihen patteristoon, jolla kunnallisia päätöksiä arvioidaan: takaako toimenpide tai päätös kaupunkilaisille mahdollisuuden näyttää olevansa muutakin kuin ”pelkästään kauhea”?

Kyynisenä ihmisenä voin jo etukäteen päätellä, ettei monikaan osaa asiaa hahmottaa, joten ehdotankin, että palkataan (siis ihan oikeasti ja ihan verorahalla) taiteilijoita päiväkoteihin, kouluihin, nuorisotaloihin, kaduille ja virastotaloihin näyttämään miten ja mistä niitä mahdollisuuksia olla muutakin kuin pelkästään kauhea löytää.

P.S Tällä asialla saattaa olla jotain tekemistä sellaistenkin avainsanojen kuin syrjäytyminen, osallisuus sekä yhteisöllisyys kanssa ja sitä voi soveltaa vapaasti muihinkin ikäluokkiin.

Tuija Salovaara on yhteisötaideohjaaja.

Kuva Tiina Hallakorpi

11-vuotias tyttäreni käy nuorisotalolla hiphop-tunneilla sekä ompelu-, kokki- ja kuvataidekerhoissa. Tanssitunnit maksavat 30 euroa lukukaudessa, kerhot ovat ilmaisia. Kuvataide- ja tanssikouluissa yksi viikkotunti kustantaisi vähintään 120 euroa lukukausi.

Koska olen yksinhuoltaja ja jäin juuri työttömäksi, harrastuksen hinta on merkittävä asia. Mutta rahaa tärkeämpää on nuorisotalojen ohjaajien läsnäolo ja aika, jota kaupallisen harrastuksen vetäjä ei yksittäiselle lapselle ehdi antamaan.

Luin huolestuneena uutista siitä, että Helsingin nuorisolautakunta käsitteli 27.09.2012 kokouksessaan esitystä Kivikon ja Tapulikaupungin nuorisotalojen talotoiminnan kilpailutuksesta.

Kokouksen esityslistan liitteenä olevassa päätösehdotuksessa todetaan muun muassa: “Nuorisotalojen kilpailuttamiskokeiluilla tähdätään viraston palvelurakenteen tehostamiseen ulkopuolisten palveluntuottajien vetämien nuorisotalojen osalta ja niiden toiminnan taloudellisuuden vahvistamiseen.”

En tiedä mitä lautakunta päätti, mutta mielestäni sen ei olisi pitänyt koskaan mitään tällaista edes käsitellä.

Kilpailutuksissa ratkaisuperusteena on yleensä ”tarjousten kokonaistaloudellinen edullisuus”. Jos voittoa tavoittelevat yritykset pääsevät tekemään tarjouksia, pelkään, että nuorisotalon palveluille käy pian samoin kuin paljon uutisoiduille kouluruokapalveluille: henkilökuntaa on yhä vähemmän palveluja toteuttamassa, tarjonta yksipuolistuu ja loppuu kesken.

Voin kuvitella mitä tapahtuisi tyttäreni nuorisotalolle, jos sen toiminnasta vastaisi yksityinen yrittäjä. Ensin kerhoihin tulisi materiaalimaksut. Sen jälkeen maksusta huolimatta materiaalien määrä ja laatu pienenisi. Henkilökunnan määrä pienenisi ja sen seurauksena kerhojen määrää ruvettaisiin supistamaan. Lopulta jäljellä olisi enää maksullisia toimintoja ja yksi ohjaaja joka yrittää selviytyä viiden ihmisen töistä. Siinä ei hirveästi ehdi juttelemaan kuulumisia saati kuuntelemaan huolia. Tai sitten kaikki ohjaajat ovat päivittäin vaihtuvia vuokra- ja keikkatyöntekijöitä.

Olen vakuuttunut siitä, että nuorisotaloilla on Helsingissä ihan valtavan suuri rooli nuorten syrjäytymisen ehkäisemisessä. Ja se perustuu ennen kaikkea ammattitaitoisten kaupungin kanssa työsuhteessa olevien nuorisotyöntekijöiden pitkäjänteiseen työhön. Toimintojen ulkoistaminen murentaisi tätä tosi tärkeää työtä merkittävästi.

Pauliina Shilongo

Pauliina Shilongo on yksinhuoltaja Roihuvuoresta

Helsingin nuorisolautakunnan 27.09.2012 kokouksen esityslistan liitteenä oleva päätösehdotus alueellisen nuorisotalotoiminnan kilpailutuksesta ja piloteista.

Peruskoulujen tilanne on ollut viime aikoina julkisuudessakin tapetilla. Kysymyksiä on paljon, vastauksia toistaiseksi vähän.

Lähikoulu vai erikoiskoulu tai painotuksen saanut koulu? Iso vai pieni koulu?
Sama luokka koko peruskoulun vai uudet luokkajaot pari kertaa peruskoulun aikana? Pitäisikö jo ala-asteella olla aineenopettajia vai riittääkö luokanopettaja?
Kuka päättää vastauksen näihin ja tuhanteen muuhun koulunkäyntiin liittyvään kysymykseen? Vanhemmat päättävät mihin kouluun lapsensa hakevat, mutta millä perusteilla he sen tekevät onkin jo toinen juttu. Onko lähikoulu hyvä vai pitäisikö lähteä merta edemmäs kalaan jonkun erikoisosaamisen tai -toiveen takia?

Mihin erikois- tai painotuskoulujen lisääntyminen johtaa? Onko se hyvä vai huono? Miksi meillä lisäksi vielä on yksityiskouluja? Tarvitaanko niitä? Ketkä menevät lähikouluun, jos kaikki jotka voivat pyrkivät muualle? Johtaako painotuskoulujen lisääntyminen lopulta paluuseen aikaan ennen peruskoulua: tasa-arvoisen koulutuspolitiikan hylkäämiseen?

Pirjo Virtaintorppa

Pirjo Virtaintorppa on kouluikäisten lastensa aktiivinen vanhempi ja Käpylän peruskoulun johtokunnan jäsen

Palvelut tekevät paratiisin

Odotan ensimmäistä lastani. Asun Kalliossa enkä aio muuttaa täältä yhtikäs mihinkään. Koska rakastan Berliiniä, ajattelen mielelläni olevani osa Prenzlauer Berg -ilmiötä. Nimitys tulee itäberliiniläisestä kaupunginosasta, joka oli vuosituhannen vaihteessa hipstereiden ja taiteilijoiden hengailukeskittymä.

Sitten nuoret hengailijat ryhtyivät pariutumaan ja lisääntymään. Mutta he eivät muuttaneetkaan pois kulmilta, joilla aiemmin kaljottelivat kavereittensa kanssa. Nyt Prenzlauer Berg vilisee lapsiaperheitä kahviloissa ja leikkipuistoissa.

Kallion kneipet ovat tulleet minulle tutuiksi sisältä ja ulkoa vuosien saatossa. Raskaaksi tultuani olen kuitenkin alkanut tarkastella ympäristöäni uusista näkökulmista. En näe mitään syytä muuttaa Kalliosta pois, päinvastoin. Tämähän on lapsiperheen paratiisi. Ja mikä sen tekee? Vastaus on ilmeinen: julkiset palvelut.

Neuvolaan pääsen köpöttelemällä kadun toiselle puolelle. Saman kadun varrella oleva leikkipuisto arkkitehtiopiskelijoiden suunnittelema viihtyisä keidas. Koulut, päiväkoti (jossa toivottavasti on varauduttu yllämainittuun ilmiöön!) ja kirjasto ovat lähellä.

Minulle on väliä sillä, kuka palveluni tuottaa. Haluan, että ne ovat julkisesti tuotettuja. Neuvolapalveluita tuskin ihan heti ulkoistetaan, onhan kyse kuitenkin uusien kansalaisten tuotannon valvomisesta. Mutta on joissakin kunnissa tähänkin ryhdytty.

Tuntuisi omituiselta, jos neuvolatäti olisikin yksityisen firman palkkalistoilla tai firmalle freelancerina tekevä yksityisyrittäjä. En pystyisi luottamaan siihen, että hän ajattelee ensisijaisesti minun ja lapsen hyvinvointia. Miettisin koko ajan, yrittääkö se nyhtää nyt minusta taloudellista hyötyä firmalle ja itselleen. Isukin verenpainemittauksetkin olisivat varmaan jääneet ”hyödyttöminä” tekemättä.

Esimerkiksi leikkipuisto taas olisi ikävä kyllä helppo purtava ulkoistamisvimmaisille kuntapäättäjille. Yhteisöllisyyden nimissä homma voidaan yrittää sysätä vanhempien vastuulle. Tähän sanon vain: ei kiitos. Kunta pyörittäköön leikkipuistoa ja minä keskityn omien taipumusteni mukaisiin asioihin.

Linnea Alho on iloinen esikoisen odottaja Kalliosta