Tein Valtiontalouden tarkastusvirastolle vaalirahoituksen ennakkoilmoituksen. Samalla pokkaan kaikkia ja monia yksittäisiä tukijoita. Juuri näin. Ei ne suuret yritystukirahat, vaan tiheät ihmisverkostot ja tekemisen meininki. Ja edelleen. Rahalla ei vaaleja ratkaista, mutta sillä lisätään asioiden mainosnäkyvyyttä. Edelleen saa tukea. Tilinumero ohessa.
Vasemmisto vaalivoittoon!
Se polkemisen tunne!
Ilahduin Helsingin kaupungin pyöräilyprojektin aikaansaannoksista. Muun muassa Pyöräliikenteen suunnitteluohje, osa 1 antaa toivoa siitä, että Helsinki on muuttumassa oikeaksi pyöräilykaupungiksi. Suunnitteluohjeen toinen osa julkaistaan syksyllä 2012.
Kohta päättyvällä valtuustokaudella asenteet pyöräilyä kohtaan ovat olleet kaupungin päättävissä ja toteuttavissa elimissä myönteisiä. Nyt tarvitaan enää rahaa toteutukseen – sekä jatkuvuutta tälle pyöräilymyönteiselle ajattelulle. Pyöräilyllä on mahdollisuus profiloitua tasavertaiseksi liikkumismuodoksi autoilun ja kävelyn rinnalle! Baana ja muut jo tehdyt pienet parannukset ovat hyvä alku.
Olen surullinen siitä, että käytännössä pyöräilyn tasavertaisuus liikenteessä tuntuu vielä kaukaiselta ajatukselta. Pyöräilijöiden kohtaamiset jalankulkijoiden, autoilijoiden ja kanssapyöräilijöiden kanssa ovat usein värikkään tunteikkaita. Omien oikeuksien puolustaminen kirosanojen kera on tyypillistä suomalaista kehityskeskustelua.
Ajoradalla nopeusrajoitukset ovat usein niin kovia, etteivät pyöräilijät pysy vauhdissa. Useimmat pyöräilijät eivät uskalla ajaa ajoradalla Helsingissä. Hitaammat kulkuvälineet saattavat ärsyttää autoilijoita, joskus raivoon asti. Myös jalankulkua ja pyöräilyä yhdistävillä väylillä kahden erilaisen liikkumismuodon yhteenotto on välillä väistämätön.
Liikennesääntöjen teorian ja käytäntöjen osaaminen auttavat positiivisen ja solidaarisen asenteen lisäksi. Kyllä me kaikki tänne Helsinkiin mahdumme!
Ärsyynnyn kun uutislehtiä lukiessani kohtaan viestejä, jotka aiheuttavat pelkoa pyöräilyä kohtaan. Lehtien otsikoinnit kuten ‘Suojatiellä vaanii polkijan ansa’, ‘Pyöräilyn kasvanut suosio on lisännyt turmia’, ‘Pyöräilystä koituu eniten vakavia vammoja’ ja ‘Pyörää taluttaneelta puuttui kypärä, yliajosta silti tuomio kuskille’ eivät anna ruusuista kuvaa potentiaalisen työmatkapyöräilijän mahdollisuuksista selviytyä hengissä työmatkastaan.
Tilastollisesti autoilu, kävely ja mopoilu on vaarallisempaa kuin pyöräily. Autoilun suosiosta johtuen auto on yleensä toisena osapuolena vakavissa turmissa. Liikenteessä ja liikkumisessa on aina omat riskinsä. Hyvät liikennejärjestelyt, oikeat tilannenopeudet ja huomioiva asenne luovat turvallisuutta. Perusteeton pelko ei edistä liikenteen kehittämistä.
Lopuksi teen rakkaudentunnustuksen: rakastan pyöräilyä. Rakastan sitä nopeuden siivittämää vapaudentunnetta, jonka saan kaupungissa polkiessani. Rakastan sitä fyysistä ja henkistä olotilaa, joka paranee jokaisella kampikierroksella. Rakastan sitä, kun näen muidenkin pyöräilevän. Rakastan sitä, kun pääsen pyörällä eteenpäin talvellakin. Ennen kaikkea rakastan sitä, että voin pyöräillä siellä missä asun, eli Helsingissä.
Mikko Varjanne on vuorotteluvapaata viettävä mediatoimittaja Vanhastakaupungista
Kivinokan ulkoilualue Herttoniemen kyljessä on merkitty selvitysalueeksi, eikä varmuutta alueen tulevaisuudesta ole. Minun mielestäni Kivinokan mahdollisuudet virkistysalueena ovat rajattomat.
Kivinokassa on Kallion lähin uimaranta, metsää ja rantakallioita kuljeskella. Kivinokasta Helsinki piirtyy monitornisena silhuettina metrosillan takana, hitaasti kerrostuneena kaupunkina, joka kasvaessaan tiivistyy uusiksi kaupunginosiksi vanhojen ympärille.
Osa Kalasataman taloista näyttää jo valmiilta. Kun rakennetaan kaupunkilaisittain tilaa säästäen, on tärkeää muistaa jättää väliin kaupunkilaisten hengähdyspaikkoja. Kivinokka on sellainen. Sora rutisee jaloissa, sirkat sirisevät ja meri kimaltaa ja Kivinokkaan on helppo tulla.
Kivinokassa on vietetty vapaa-aikaa jo yli sadan vuoden ajan. Ennen tultiin Sörnäisistä suurilla vuoroveneillä; nyt metrolla, pyörällä tai kävellen. Kivinokassa on luontopolku, kahvikioski, kaksi uimarantaa, kesäteatteri, venelaituri, ympäristötaidepolku, jalkapallokenttiä, viljelypalstoja, tanssilava ja vapaat rannat olla ja onkia.
Kivinokassa on myös yli 600 pikkuruista mökkiä, mutta erona siirtolapuutarhoihin on se, että Kivinokan mökit sijaitsevat kaupungin yhteisellä puistomaalla, eli omia pihoja ei ole.
Jos minä saisin päättää, tekisin Kivinokasta lasten huvisaaren. Kivinokka on jo valmiiksi rakennettu lapsille sopivaan mittakaavaan, kesämajathan ovat suurin piirtein tavallisen leikkimökin kokoa. Kivinokkaan rakennettaisiin metsäleikkipuisto, siellä saisi kiipeillä puissa, rakentaa majoja ja värkätä mitä mieleen tulee, mutta itse, ilman kummempia sähkövatkaimia tai muita karuselleja. Rakentamisessa käytettäisiin luonnon materiaaleja hauskalla tavalla.
Kivinokalle rakennettaisiin uusia mökkejä entisten lomaan ja kaupunkilaiset saisivat vuokrata niitä edullisesti käyttöönsä. Osaan uusista mökeistä sijoitettaisiin rantalelu- ja ulkoiluvälinelainaamo, kirjasto, eväidensyöntimökki nakkigrilleineen, päiväunimökki ja mummonmökki, jossa varttuneemmat kaupunkilaiset voisivat tavata lapsia, jos omia lapsenlapsia ei lähellä ole.
Kivinokkaan rakennettaisiin myös yleinen sauna. Talvella Kivinokkaa kiertäisivät lasten ladut. Tämä kaikki ja paljon muuta sopisi erinomaisesti yhteen Kivinokan nykyisten toimijoiden, tapahtumien, mökkiläisten ja ulkoilijoiden kanssa, jos alue säilytettäisiin kaavassa kaikkien kaupunkilaisten yhteisenä virkistysalueena.
Tulevaisuuden Helsinki on todennäköisesti vielä nykyistäkin tiiviimmin rakennettu ja silloin Kivinokan keskeinen sijainti, yhdistettynä helppoon saavutettavuuteen metron varrella, luo meille nyt mahdollisuuden kehittää alueesta ainutlaatuinen lahja tulevaisuuden helsinkiläisille. Säilytetään lähellä keskustaa pala kaupunkilaista saaristoluontoa leikkimiseen, luovaan hengaukseen ja ihan vain vapaaseen oleiluun.
Katriina Rosavaara on helsinkiläinen kuvataiteilija ja kirjailija.
Ehdokas tukijoukkoineen Vuosaaren Columbuksessa 13.10.2012.
Lenttareita jaettiin runsaasti ja reippaasti.
Moni kuntalainen ja kuntapäättäjä ajattelee, että kun kunta kilpailuttaa esimerkiksi rakennusurakkaa tai ruokapalvelua, tarjouksista on aina valittava hinnaltaan halvin. Näin ei kuitenkaan ole.
Lainsäädäntö sallii halvan hinnan lisäksi sen, että alihankkijalle asetetaan laatua koskevia edellytyksiä. Kunta voi edellyttää esimerkiksi, että osa työntekijöistä on pitkäaikaistyöttömiä tai osatyökykyisiä. Lisäksi voidaan edellyttää työehtosopimuksen noudattamista. Myös ympäristöystävällisyyttä koskevat laatukriteerit ovat sallittuja.
Kunta voi myös rajata ketjuttamista eli työn saaneen alihankkijan käyttämien alihankkijoiden määrää. Tarjouspyynnössä voidaan myös edellyttää, ettei palvelua saa tarjota kunnalle niin alhaiseen hintaan, että tuotetta ei oikeasti pystytä toimittamaan kunnolla.
Kunta voi asettaa lähes minkälaisia edellytyksiä hyvänsä. Hankintalain mukaan on noudatettava avoimuutta, yhdenvertaisuutta, suhteellisuutta ja syrjimättömyyttä. Syrjivyydellä tarkoitetaan muun muassa sitä, että kotimaisille yrityksille asetetaan erilaiset kriteerit kuin ulkomaisille tai että kaikilta työntekijöiltä edellytetään täydellistä suomen kielen taitoa, vaikka työ olisi mahdollista tehdä vajavaisemmallakin kielitaidolla.
Tilattava työ rajaa tietysti sitä, millaisia vaatimuksia tarjouspyynnössä voidaan alihankkijalle asettaa. Missä tahansa alihankintana teetettävässä työssä voidaan kuitenkin edellyttää, että verot maksetaan ja että alihankkijoilla on velvollisuus selvittää maksetut palkat.
Asettamalla kilpailutuksessa laadullisia kriteerejä kunta voi välttyä siltä, että alihankkija ensin myy halvalla ja sopimuksen saatuaan nosta palveluidensa hintaa. Valvomalla sopimuskumppaniensa toimia kunta voi varmistua teetettävän työn korkeasta laadusta sekä siitä, että alihankkijat maksavat veronsa ja muut lakisääteiset maksunsa ja että työntekijöiden oikeudet toteutuvat.
Anu-Tuija Lehto
Anu-Tuija Lehto on lakimies SAK:sta
Vasemmistoliiton 10 ehdokkaan TYÖryhmä ylpeänä esittää.
Tervetuloa valkokangasensi-iltaan 24.10.
Turvallisuus on sitä, ettei kenenkään tarvitse pelätä – ajasta ja paikasta riippumatta. Kyse on tunteesta, jonka ihmiset kokevat hyvin yksilöllisesti. Yhteistä meille kaikille on, että haluamme elää turvallisessa ympäristössä.
Turvallisessa Helsingissä julkisissa liikennevälineissä saa matkustaa rauhassa ja voi kulkea yön pimeinä tunteina missä tahansa saamatta puukosta tai piikistä. Turvallisessa Helsingissä vanhemmat lähettävät luottavaisina lapsensa kouluun ilman, että he pelkäävät rattijuopon ajavan pienokaisen yli suojatiellä tai lapsen joutuvan kouluväkivallan uhriksi.
Turvallisessa Helsingissä voi jättää polkupyöränsä vain pelkällä pyörän omalla lukolla lukittuna ja kulkupeli odottaa omistajaansa – ehjänä.
Yleensä asiat ovat kiinni pienistä teoista, niin myös turvallinen Helsinki. Se rakennetaan keskinäisellä välittämisellä, yhteisvastuulla ja toisen kunnioittamisella sekä laadukkailla julkisilla palveluilla.
Petteri Leino
Aliupseeriliiton puheenjohtaja, sudeettihesalainen
Kauheat lapset kaupungissa
– Hei tämä on hieno juttu, näin me näemme, etteivät nämä lapset täällä ole pelkästään kauheita!
Näin ilmoitti vanhempi rouva, kun olin työparini kanssa rakentamassa yhteisötaideteosta erääseen lähikirjastoon.
Lapset olivat taiteilleet teoksen osat leikkipuistossa järjestetyissä kuvataidetyöpajoissa. Nyt ne oli tuotu ulos puistosta tilataideteoksen muodossa. Lasten omien luomusten kasvamista yhteiseksi tilateokseksi oli tukemassa yhteisötaiteilija.
Rouvan havainto pakottaa taas kerran pohtimaan lasten asemaa kaupungissamme. Onko lapsilla ja nuorilla tilaa sekä toimintaedellytyksiä omassa arkisessa ympäristössään? Saavatko lapset kokea olevansa muutakin kuin ”kauheita”?
Kuinka moni on esimerkiksi nähnyt jonkun muun kuin oman lapsen luovia tuotoksia tai esiintymisiä kuluvan syksyn aikana? Miksi lasten luovat tuotokset pitää jättää päiväkodin tai koulun seinille? Miksi lasten taidenäyttelyt pidetään lastenosastoilla? Kuka meistä oikeasti hakeutuu paikalliseen lasten musiikkiopiston kevätkonserttiin, jollei siellä ole oma kullannuppu, kummilapsi tai lapsenlapsi esiintymässä? Miksi tehdään lapsilta lapsille, miksei tehdä lapsilta meille kaikille?
Etsikääpä asuinalueeltanne sellainen julkinen tila, joka täyttää nämä ehdot: siellä on ihmisiä sekä tilaa, jossa voisi esitellä lasten luomaa kulttuuria. Ehkäpä siinä ostoskeskuksen kohdalla haluatte silmäillä, että mistä löytyisi sellainen kaupallisesta kuvakerronnasta vapaa kohta, johon voisi rakentaa asuinalueen lasten kanssa tilataideteoksen. Tai kuulostella siinä viiden aikaan kauppajonossa, kun pitkän tarhapäivän ylisuuressa ryhmässä tehnyt naapurin lapsi näyttää luovia esiintymis- ja äänenkäyttötaitojaan.
Jos minä saisin päättää, niin rouvan huomio liitettäisiin suoraan siihen patteristoon, jolla kunnallisia päätöksiä arvioidaan: takaako toimenpide tai päätös kaupunkilaisille mahdollisuuden näyttää olevansa muutakin kuin ”pelkästään kauhea”?
Kyynisenä ihmisenä voin jo etukäteen päätellä, ettei monikaan osaa asiaa hahmottaa, joten ehdotankin, että palkataan (siis ihan oikeasti ja ihan verorahalla) taiteilijoita päiväkoteihin, kouluihin, nuorisotaloihin, kaduille ja virastotaloihin näyttämään miten ja mistä niitä mahdollisuuksia olla muutakin kuin pelkästään kauhea löytää.
P.S Tällä asialla saattaa olla jotain tekemistä sellaistenkin avainsanojen kuin syrjäytyminen, osallisuus sekä yhteisöllisyys kanssa ja sitä voi soveltaa vapaasti muihinkin ikäluokkiin.
Tuija Salovaara on yhteisötaideohjaaja.
Kuva Tiina Hallakorpi
11-vuotias tyttäreni käy nuorisotalolla hiphop-tunneilla sekä ompelu-, kokki- ja kuvataidekerhoissa. Tanssitunnit maksavat 30 euroa lukukaudessa, kerhot ovat ilmaisia. Kuvataide- ja tanssikouluissa yksi viikkotunti kustantaisi vähintään 120 euroa lukukausi.
Koska olen yksinhuoltaja ja jäin juuri työttömäksi, harrastuksen hinta on merkittävä asia. Mutta rahaa tärkeämpää on nuorisotalojen ohjaajien läsnäolo ja aika, jota kaupallisen harrastuksen vetäjä ei yksittäiselle lapselle ehdi antamaan.
Luin huolestuneena uutista siitä, että Helsingin nuorisolautakunta käsitteli 27.09.2012 kokouksessaan esitystä Kivikon ja Tapulikaupungin nuorisotalojen talotoiminnan kilpailutuksesta.
Kokouksen esityslistan liitteenä olevassa päätösehdotuksessa todetaan muun muassa: “Nuorisotalojen kilpailuttamiskokeiluilla tähdätään viraston palvelurakenteen tehostamiseen ulkopuolisten palveluntuottajien vetämien nuorisotalojen osalta ja niiden toiminnan taloudellisuuden vahvistamiseen.”
En tiedä mitä lautakunta päätti, mutta mielestäni sen ei olisi pitänyt koskaan mitään tällaista edes käsitellä.
Kilpailutuksissa ratkaisuperusteena on yleensä ”tarjousten kokonaistaloudellinen edullisuus”. Jos voittoa tavoittelevat yritykset pääsevät tekemään tarjouksia, pelkään, että nuorisotalon palveluille käy pian samoin kuin paljon uutisoiduille kouluruokapalveluille: henkilökuntaa on yhä vähemmän palveluja toteuttamassa, tarjonta yksipuolistuu ja loppuu kesken.
Voin kuvitella mitä tapahtuisi tyttäreni nuorisotalolle, jos sen toiminnasta vastaisi yksityinen yrittäjä. Ensin kerhoihin tulisi materiaalimaksut. Sen jälkeen maksusta huolimatta materiaalien määrä ja laatu pienenisi. Henkilökunnan määrä pienenisi ja sen seurauksena kerhojen määrää ruvettaisiin supistamaan. Lopulta jäljellä olisi enää maksullisia toimintoja ja yksi ohjaaja joka yrittää selviytyä viiden ihmisen töistä. Siinä ei hirveästi ehdi juttelemaan kuulumisia saati kuuntelemaan huolia. Tai sitten kaikki ohjaajat ovat päivittäin vaihtuvia vuokra- ja keikkatyöntekijöitä.
Olen vakuuttunut siitä, että nuorisotaloilla on Helsingissä ihan valtavan suuri rooli nuorten syrjäytymisen ehkäisemisessä. Ja se perustuu ennen kaikkea ammattitaitoisten kaupungin kanssa työsuhteessa olevien nuorisotyöntekijöiden pitkäjänteiseen työhön. Toimintojen ulkoistaminen murentaisi tätä tosi tärkeää työtä merkittävästi.
Pauliina Shilongo
Pauliina Shilongo on yksinhuoltaja Roihuvuoresta
Helsingin nuorisolautakunnan 27.09.2012 kokouksen esityslistan liitteenä oleva päätösehdotus alueellisen nuorisotalotoiminnan kilpailutuksesta ja piloteista.
Peruskoulujen tilanne on ollut viime aikoina julkisuudessakin tapetilla. Kysymyksiä on paljon, vastauksia toistaiseksi vähän.
Lähikoulu vai erikoiskoulu tai painotuksen saanut koulu? Iso vai pieni koulu?
Sama luokka koko peruskoulun vai uudet luokkajaot pari kertaa peruskoulun aikana? Pitäisikö jo ala-asteella olla aineenopettajia vai riittääkö luokanopettaja?
Kuka päättää vastauksen näihin ja tuhanteen muuhun koulunkäyntiin liittyvään kysymykseen? Vanhemmat päättävät mihin kouluun lapsensa hakevat, mutta millä perusteilla he sen tekevät onkin jo toinen juttu. Onko lähikoulu hyvä vai pitäisikö lähteä merta edemmäs kalaan jonkun erikoisosaamisen tai -toiveen takia?
Mihin erikois- tai painotuskoulujen lisääntyminen johtaa? Onko se hyvä vai huono? Miksi meillä lisäksi vielä on yksityiskouluja? Tarvitaanko niitä? Ketkä menevät lähikouluun, jos kaikki jotka voivat pyrkivät muualle? Johtaako painotuskoulujen lisääntyminen lopulta paluuseen aikaan ennen peruskoulua: tasa-arvoisen koulutuspolitiikan hylkäämiseen?
Pirjo Virtaintorppa
Pirjo Virtaintorppa on kouluikäisten lastensa aktiivinen vanhempi ja Käpylän peruskoulun johtokunnan jäsen