Archive for Uncategorized

Yhteiskuntalaisesta häätöäänestäjäksi

Kirjoitukseni julkaistu TeMe:n Meteli -lehdessä 4/2012

Kuntavaalit suhahtivat ohitse. Ohi monessakin merkityksessä. Ihmiset ovat jälleen ihmisiä nimillä, eikä numeroita ja ehdokkaita. Ohi on ehdokkaana itsensä myyminen kaduilla, kapakoissa ja kommenttiketjuissa. Ohi on kansalaiskuntoisten jalkautuminen rappukäytäviin, metroasemille, vaalimökeille ja markettien edustoille vakuuttamaan äänestäjiä. Ohi on television vaalipaneelit, jossa puoluejohtajat huutavat toistensa päälle sote –uudistusten malleista ja himmeleistä yrittäen vakuuttaa – taas niitä äänestäjiä. Ohi kuulemma meni, korkealta ja kovaa.
Ohi on myös vahvan poliittisen mandaatin yhteiskunta. Kaikista äänestäjistä nämä kekkerit ohitti 41,8 % äänioikeutetuista. Se tarkoittaa sitä, että 1,8 miljoonaa ihmistä ei koodattu tukkimiehen kirjanpidolla vaalilautakunnissa äänestäneiksi.

Pelkistetty todellisuus pysäyttää sohvalle

Rahattomuus ja sosiaalinen eriarvoistaminen pudottavat pois osallisuudesta. Se tiedetään. Pelkistetty todellisuus pysäyttää ensin sohvalle ja räjähtää käsiin liikehdintänä vasta kun alkaa olla liian myöhäistä sovitella. Euroopassa tonnin pätkätyösukupolvi liikuttaa katujen kapinallisina heitoillaan lähinnä kiviä ja polttopulloja.
Suomessakin jo useamman vaalin ajan on ollut selvää, että sosioekonomisesta asemasta, siis vaurauden ja työllisyyden määrästä, voi suoraan lukea äänestysaktiivisuuden. Helsingin jakomäkeläisistä 60 % ei kokenut saaneensa kutsua äänestäjyyteen. Siellä ollaan köyhiä ja syrjäytettyjä. Vauraissa osissa Helsinkiä äänestäminen otti ratkaisevasti enemmän tulta. Jännittävää olisi tietää miten pätkä- ja osa-aikatyö tai näennäisyrittäjyys korreloivat yhteiskuntaosallisuuteen ja äänestyskäyttäytymiseen. Veikkaan, että korreloi.

Rahalla ääniä

Vuoden 2012 kuntavaalit tuovat mieleen 1900-luvun alun pelin hengen. Tuolloin kunnallisvaleissa äänivaltaa riippui julkilausutusti veroäyreistä. Äänioikeuden vei veronmaksukyvyn puute. Kuulostaapa tutulta. Ne, jotka 1900 –luvun alussa maksoivat enemmän äyrejä, käyttivät myös enemmän äänivaltaa. Tämäkin kuulostaa perin tutulta. Yhdellä veroäyrillä sai yhden äänen, kahdelta kaksi jne. aina 25 ääneen asti. Tulee mieleen, että voisiko Tilastokeskus laskea käytetyn äänen ja tulotason suhteen ja näin läpivalaista paluun varallisuuteen perustuvaan yhteiskuntavaikuttamiseen.

Kansa ei tyytynyt tarjottuun

Toisin kun äänestyspassiivisella 2000-luvulla, Ilmari Kiannon punaisen viivan vetelyn aikaan 1900-luvun alussa äänekäs kansa ei tyytynyt siihen rooliin mitä sille tarjottiin. Se vaati muutosta, se vaati valtaa. Se oli liikkeessä joukkomitoin. Se vaati reformeja ja vallan kumousta, kieltolakia, naisten tasa-arvoa ja osuustoimintaa. Reippaat sata vuotta sitten tapetilla oli käsitys tarpeitaan ja halujaan artikuloivasta kansasta ja kansalaisuudesta. Kyse oli vahvasta osallisuudesta, yhteiskuntalaisuudesta. Työväenliike syntyi, ei vaan asettunut, edustamaan yhteiskuntalaisuuden päämääriä.
Viime vuosisadan alun yhteiskunnalliseen liikkeeseen osallistujien tavoitteena ei ollut pelkkään häätöäänestykseen osallistaminen säännöllisin neljän vuoden välein. He eivät olleet äänestäjiä, vaan äänekkäitä kansalaisia tarpeineen. Äänestäminen oli keino, ei päämäärä.

Yhteiskuntaopetuksen himmailu

1900-luvun alun kansaa ei tarvinnut vakuuttaa, vaan se oli vakuuttunut oikeutuksestaan hallita ja suunnata asioita. Kyllä kansa tiesi. Nyt suunta on toisin päin. Kansalle kerrotaan, mitä kerrotaan. Systeemaattisesti on muutama vuosikymmen kouluissa hehkutettu yrittäjyyttä ja yksilöllisyyttä. Samalla on himmailtu yhteiskuntaopetuksen kanssa ja tulokset ovat näkyvissä. Yhteiskuntaa ei jakomäissä enää ymmärretä yhteiseksi projektiksi. Tämä lieni myös tarkoitus. Yhteiskuntapoliittista-agendaa yrittää 2000-luvulla määritellä poliittinen eliitti ylhäältä alas mallein ja himmelein. Ilmeisen epäonnistuneesti.

Jyrki, älä enää tyrki

Entäs nyt. Äänet on annettu. Kaikki lienevät yhtä mieltä, että suomalaisen demokratian tila ei vakuuta. Tai tarkemmin, ne joille toimimattomuus sopii feikkaavat hyvin.  Minulla on ehdotus. Sopeisiko sinulle pääministeri Jyrki Katainen, että kaikille koulu- ja opetusasteilla toteutetaan 2000-luvun yhteiskunnan käsittämisen superlaajat opetuspaketit vailla vertaa? Äkkipäätään tulee mieleen, että keskeiset sisällöt olisivat vallan analyysi, kansalais- ja lähidemokratia sekä tämän päivän työelämän suhteet.Ilmoittaudun hommiin, vakituiseen työsuhteeseen. Vai jatketaanko samaan malliin ja jännätään vaan milloin väki kippaa Audeja katoilleen kaduilla ja lieskat valaisevat illan?

Äänessä Anu Suoranta: Kaupungin työtä ei pidä valuttaa bisnekselle

Helsinki on valtion jälkeen Suomen suurin työnantaja. Sairaan-, lähi-, perushoitajat, lastentarhanopettajat, lastenhoitajat, lehtorit, perhepäivähoitajat, kirjastovirkailijat, kouluavustajat, siivoojat, toimistosihteerit sekä ruokapalvelu- ja sosiaalityöntekijät tuottavat palveluja kaupungin asukkaille. Joka päivä Helsingille menee töihin 39 000 ihmistä. Heistä kolme neljästä on naisia.

Hoivan, hoidon ja koulutuksen tarpeet pysyvät. Tarpeiden pysyvyydestä huolimatta Helsingin kaupungin työntekijöistä lähes 7000 työskentelee määräaikaisessa työsuhteessa. He menevät joka päivä työhön tietäen, että oman työsuhteen jatkumisesta ei ole varmuutta.

Epävarmuus ja palkka-ale

Epävarmuutta lisää peruspalvelujen alistaminen bisnekselle. Kun kouluruuasta tehdään yritysvoittoa, on moni asia pielessä. Kaupungin työsuhteiden valuttaminen yrityksille altistaa työsuhteen epävarmuuksille ja palkka-alelle. Kyse on naisten työn halventamisesta ja sukupuolten tasa-arvosta. Matalapalkkaisten naisten ohella myös keskipalkkaiset, jopa hyvin palkatut professioammattien naiset halutaan siirtää hoivaamaan, hoitamaan ja kouluttamaan halvemmalla yksityiselle sektorille – ja tuottamaan voittoa yritysten omistajille.

Bisnes ei ole luonnonvoima

Vaaleissa on kyse siitä millaista työnantajapolitiikkaa Helsinki harjoittaa. Bisnes ei ole luonnonvoima. Julkiset hyvinvointipalvelut on nähtävä kansallisvarallisuutena, jonka ryövääminen yritysten voitontavoitteluun pitää pysäyttää. Kun tahtoa on, voidaan palvelut tuottaa kunnan omana työsuhteisena työnä.  Kun tahtoa on, määräaikaisia voidaan vakinaistaa rakentamalla työsuhdepooleja.

Anu Suoranta, VTT, työelämän tutkija on Vasemmistoliitto kuntavaaliehdokas no 114 Helsingissä.

Äänessä Tiina Kaarela: Mummo kutoo, mutta millä hinnalla?

Yhteisöllisyys on hip, hop ja pop. Kaikenlainen kaupunkitilan avaaminen kaupunkilaisille on myös upeaa.

Muutamme papan kanssa aktiivisten seniorikansalaisten yhteisölliseen taloon, kuulumme ruokapiiriin ja ostamme ruoka-osuuskunnalta punajuuria. Asukastilassa kokoontuu neulontakerho ja tarvittaessa vaihtelemme toveja Stadin Aikapankissa. Osallistumme myyjäisiin tai erilaisiin tapahtumiin, jotka on järjestetty POP UP- tai muulla trendikkäällä periaatteella, jossa tarkoituksena on saada pienetkin tekijät esiin ja tuotteet mahdollisimman suoraan tuottajalta kuluttajalle.

Hienoa! Mutta miten voisimme varmistautua siitä, ettemme tässä uuden lähi- ja luomuyhteisöllisyyden riemussa tule ajattelemattamme tukeneeksi harmaata taloutta?

Vaadimmehan läpinäkyvyyttä kaupungin hankinnoissa, harmaan talouden karsimista kaupungin hankinnoista emmekä hyväksy veroparatiiseja osana kunnallista taloudenhoitoamme. Tietenkään emme hyväksy petkuilua yrittäjiltä!

Viime vuosina on myös vaadittu byrokratian kahleiden katkomista vaikkapa kioskikahviloiden ja autokioskien kohdalla. Aina ei siinä rytäkässä ole kysytty, onko toiminta turvallista. Pientä yrittäjää kohtaan tunnetaan myötätuntoa ymmärrettävistä syistä, sillä onhan se tietysti kivaa, jos lähellä on symppis kahvikioski tai söpö mummo myymässä ihan itse neulomiaan sukkia. Mummot ja kahvikioskit tuovat myös pehmeää turvallisuutta kolhoihin tiloihin.

Jos käsityöyrittäjä kimmastuu mummojen sukkakujista asemalla, kiukun syyksi väitetään suoralta kädeltä kateutta. Ellei ongelmaa sitten vähätellä kuoliaaksi: muutaman mummon sukankutimilla tuskin uhataan järjestelmää.

Eikä uhatakaan, mutta sukkamummojen lisäksi on lankatätejä, kangaseukkoja, ompeluhilmoja, siivoushuldia…

Kaikilla näillä (nais)aloilla on myös heikkopalkkaisia ammattilaisia sekä pieniä, usein pakkoyrittäjiä, joiden kovaa leipää monet pienet purot kovertavat. Käsityöalalla ongelmana on myös tekijänoikeus, usein mummot nimittäin myyvät sukkia, joiden ohjeiden tekijät yrittävät elättää perheensä ohjemyynnillä. Ongelman vähättelyn takana on kyse myös sukupuolesta: naisten työ ja sitä myöten verovilppikään ei ole tärkeää.

Jos mummo ei elä ilman vetoisella asemalla hankittuja sivutienestejä, ongelmaa on lähdettävä korjaamaan sosiaalitoimen keinoilla eikä luomalla tilaisuuksia alipalkattuun sivutyöhön huonoissa olosuhteissa. Vihreä- ja muu oikeistopolitiikka haluaa nähdä sukkamummot iloisena ja kaupunkia elävöittävänä yritteliäisyytenä, vaikka kyse on paljon, paljon muustakin eikä se enää olekaan kovin iloista.

Pieniä yrittäjiä ja omaperäisiä ideoita halutaan saada esiin. Kukaan ei kaipaa turhaa byrokratiaa eikä jäykkiä systeemejä estämään uusien ideoiden testaamista tai markkinoimista. Kimppakivan edellytyksenä pitää kuitenkin olla jämäkkä ote yhteispeliin: asialliset hommat hoidetaan!Virkamieskään ei ole vihollinen, ainakaan silloin, kun hän yrittää turvata kaupunkilaisen terveyden ja turvallisuuden. Jäykkää systeemiä pitää tietysti aina ravistaa vetreämmäksi.

Minäkin haluan mummojen mukaan neulomaan, on todella hyvä idea luoda käsityölle maksuttomia tai halpoja esittely- ja myyntipaikkoja julkisiin tiloihin, koska alan yritystoiminta on aniharvoin kannattavaa, mutta traditio vahva ja arvokas.

Siksi haluan, että kaupunginvaltuutettuni ymmärtää, että pienistä puroista syntyvät isot joet. Hän edellyttää, että kaupunkitilassa saadaan edistää kaikenlaista kaunista, hauskaa, uutta, höpsöä, iloa tuottavaa, mutta samalla autetaan, neuvotaan ja ohjataan lempeästi, mutta tiukasti, hoitamaan veroasiat ja muut tylsät, mutta turvallisuuden takaavat seikat kuntoon.

Tiina Kaarela on helsinkiläinen toimittaja ja sivuyrittäjä, joka on toiminut useita vuosia vasemmistoliiton kunnallisissa luottamustehtävissä (sit.)

Äänessä Linnea Alho: Hengissä sairaalasta

”Siivoushan on työtä, joka sopii hyvin ulkoistettavaksi” toteaa isäpappani, kun keskustelemme kuntien palveluista.

Minä olen toista mieltä. Siivous ei sovi erityisen hyvin ulkoistettavaksi, ei ainakaan kaikissa kohteissa. Kuten esimerkiksi sairaaloissa. Suomessa kuolee joka vuosi sairaalabakteerien vuoksi noin 700–800 ihmistä, jotka olisivat muutoin selvinneet hengissä.

Sairaaloissa siivous ei ole ekstraa, josta voi todeta että ”onhan se kiva kun on paikat puhtaana”. Mietin vain, paljonko kuolemantapauksia olisi, jos siivous olisi ulkoistettu firmoille.

Vuosi sitten konsulttiyhtiö esitti Helsingin terveyslautakunnalle, että kaikki sairaaloiden ja terveyskeskusten tukipalvelut pitäisi ulkoistaa, mukaan lukien laitoshuolto (joka on siis puhtaanapitoa ja lisäksi mm. ruokien jakamista potilaille). Onneksi tämänsuuntaiset esitykset on torpattu – ainakin toistaiseksi. Helsingissä vauhdilla etenevä sosiaali- ja terveyspalveluiden organisaatiouudistus saattaa muuttaa tilannetta, arvioi Joonas Leppänen, joka on terveyslautakunnan jäsen.

Työskentelin itse opintojen alkuvaiheessa pari kesää laitoshuoltajana. Kun ensimmäisenä päivänä menin töihin, tajusin, etten todellakaan osaa siivota. Ilman osaston vakituisten laitoshuoltajien huolellista perehdytystä olisin vain siirrellyt bakteereja paikasta toiseen. Osaamaton siivooja saattaa saada enemmän tuhoa aikaiseksi. Pahimmillaan olisin varmaan saanut bakteerit kulkeutumaan vessanpöntöstä potilaan pöydälle, koska en olisi tajunnut oikeaa siivousjärjestystä ja sitä, että myös siivousvälineet täytyy pitää puhtaina.

Olga ja Marjatta olivat Jorvin sisätautiosasto 6:sen pitkäaikaisia työntekijöitä. Heillä oli rautainen ammattitaito ja -ylpeys. He jakoivat kärsivällisesti tietotaitoaan meille kesätyöntekijöille. Vakituisina työntekijöinä he tunsivat vastuuta koko osastosta ja he tiesivät milloin piti tehdä myös harvemmin suoritettavat puhdistustyöt ja miten työvälineet pitää huoltaa. Ja heidän mielestään olisi ollut potilaiden halventamista tarjota kahvia sontaisesta termoskannusta.

Entä jos firmat ottaisivat siivouksen haltuunsa? Mitä jos osastolla ei olisi yhtäkään vakituista työntekijää, kaikki olisivat keikkalaisia tai määräaikaisia? Kuka tuntisi vastuuta kokonaisuudesta? Kuka perehdyttää työntekijät? Siivouksen heikko laatu paljastuisi todennäköisesti vasta sitten, kun jotakin fataalia olisi jo tapahtunut ja sairaalabakteerit päässeet leviämään.

Tietysti työn pätkiminen ja silppuaminen osataan myös julkisella sektorilla. Sairaalasiivous on vain yksi esimerkki siitä, että kuntapäättäjien kannattaa tosissaan miettiä, millä tavalla työn teettämisen erilaiset tavat vaikuttavat lopputulokseen – eli kuntalaisten hyvinvointiin ja turvallisuuteen.

Linnea Alho on entinen sairaalasiivooja, joka jaksaa muistuttaa asiasta ahkerasti myös kotioloissa

Äänessä Leena Eräsaari: Uusliberalismi rapauttaa luottamuksen kunnissa

Isäni vanhin veli teki pääosan työurastaan Helsingin kaupungin kadunlakaisijana 1950-luvulta 1970-luvulle. Ehkä häntä kutsuttiin uran loppupuolella puhtaanapitolaitoksen työntekijäksi eikä kadunlakaisijaksi, mitä hän kuitenkin oli.

Ennen kadunlakaisijaksi ryhtymistään veli oli ollut osakkaana kuljetusliikkeessä isäni ja kolmannen veljen kanssa. Mutta vanhimman veljen pää ei kestänyt yrittämisen epävarmuutta. Siksi hän siirtyi vaatimattomaan mutta turvalliseen kunnalliseen virkaan. Nykyisten tautiluokitusten mukaan tämä setäni saattoi myös olla jonkinasteisesti autistinen. Hän varmaan joutuisi nykyisin joko varhaiseläkkeelle tai siirtymään työllistämistoimesta toiseen.

Yhteisön palvelijat

Setäni tuli mieleen lukiessani Richard Sennettin siteeraamia tutkimuksia julkisen sektorin työntekijöistä. Sennett väittää nimittäin, että jopa kunnalliset kadunlakaisijat mieltävät itsensä julkista hyvää edistäviksi työntekijöiksi.

Julkisen sektorin työntekijä on yhteisön palveluksessa; näin vanhassa julkista sektoria arvostavassa ideologiassa miellettiin. Nyt tämä ajattelu on peruutuspeiliin katsomista, kuten kuntien hävittämistä ajava oikeisto väittää. Julkisen sektorin työntekijät mielletään koronkiskureiksi, jotka synnyttävät kestävyysvajeen verottamalla tuottavaa sektoria.

Julkiset palvelut, sosiaalityö, terveydenhuolto ja koulutus ovat ihmisten toimintaa toisten kanssa. Palvelut ovat kuntalaisten apuna tai heidän hyväkseen. Palvelu voi olla keskustelua, neuvontaa, motivointia, opetusta tai syöttämistä, pyllyn pyyhkimistä tai verenpaineen mittausta. Nämä palvelut ovat tekijän hengen ja ruumiin varassa, ilman opettajaa ei ole opetusta, ei sosiaalityötä ilman sosiaalityöntekijää.

Toimivat palvelut edellyttävät yhteistyötä

Palvelut ovat myös tiimityötä. Palvelut pelaavat vain jos yksittäisten työntekijöiden lisäksi työyhteisö voi hyvin. Instituutiot, kuten koulut tai sosiaalivirastot, tarvitsevat yhteisiä näkemyksiä ja päämääriä voidakseen toimia kansalaisten tai potilaitten avuksi. Jotta yhteisöstä tulee yhteisö, tarvitaan yhteistä moraalia. Yhteisöiden moraalille on ominaista, että se kasvaa hitaasti. Moraali opitaan enimmältään esimerkin voimalla ja tekemällä; puhe, opetus, saarnaaminen on vain pienessä roolissa kun yhteistä moraalia rakennetaan.

Julkisella sektorilla tapahtuva muutos, uusliberalismi ja NPM (New Public Management) puhuvat yhteisöllisyyden puolesta. Myös brittiläisten konservatiivien Big Society -hanke laskee paljon yhteisöjen varaan. Näyttää siltä, että yhteisöllinen painotus tulee myös sisältymään Suomen uuteen sosiaalihuoltoa koskevaan lakiin. Yhteisöjen ylläpito ja elvyttäminen on erittäin hyvä idea, mutta nykyiset käytännölliset ja lainsäädännölliset toimet aiheuttavat pikemminkin yhteisöjen rapauttamista kuin rakentamista.

Miten NPM rapauttaa kuntien yhteisöllistä luonnetta?

Keskeistä nykyisessä kehityksessä on varautuminen markkinoihin. Niihin varaudutaan keskittämällä palveluita suuriin yksikköihin ja tuotteistamalla toiminnot yhä pienempiin osiin. Osiin pilkotut palvelut on helpompi kilpailuttaa ja ulkoistaa. Pysyvä muutos on se tapa, jolla palvelut pirstotaan. Työyhteisöissä toimivien ihmisten kannalta tämä merkitsee, että heidän osoitteensa, puhelinnumeronsa ja toimenkuvansa muuttuvat joko kuukauden tai vähintään puolen vuoden välein. Tässä rumbassa voi hoidettavien lasten ja vanhusten nimet unohtua suuremmista ongelmista puhumattakaan.

Nopeat muutokset ovat mahdollisia vain valtaa keskittämällä, kuten vaikkapa Helsingin sosiaali- ja terveystoimen uudistus parhaillaan osoittaa. Esimerkiksi sosiaalitoimen osalta tämä tarkoittaa, ettei sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä uudistuksesta kysytä. Sosiaalityöntekijöiden rooli on ratkaiseva kun työtä tehdään, mutta sen sisältö siis sanellaan muualla.

Tuotteistamista ja pirstomista

Helsingin uudistuksessa kuten myös uudessa sosiaalihuoltolaissa keskeisessä roolissa on tuotteistaminen. Sosiaalitoimen tehtäviä määritellään yhä tarkemmin. Yhä tarkemmin määritellään myös kriteerit, joilla ihmisiä otetaan asiakkaiksi. Yhä useampi jää palveluiden ulkopuolelle. Työntekijöiden toimenkuvat muuttuvat rajoittuneineiksi: esikuvana on tayloristinen tehdas, jossa jokainen vääntää omaa mutteriaan.

Pirstottujen palveluiden ongelma on yhteistyön puute niin työntekijöiden kesken kuin työntekijöiden ja kuntalaisten välillä. Esimerkiksi lastensuojelussa perhettä tapaava ja arvioiva sosiaalityöntekijä on eri henkilö kuin se, joka lapsen sijoittaa tai ei sijoita pois kotoaan.

Kun niukkuutta sosiaalityössä jaetaan, pitäisi eri tahojen toimia yhdessä, mutta yhteistoiminnan opettelulle ja harjoittelulle ei ole aikaa eikä paikkaa nykyisissä kuntaorganisaatioissa. Yhteistyön tärkeä edellytys on luottamus. Se kasvaa hitaasti tekemällä luottamusta kasvattavia tekoja. Ja jos sosiaalityöntekijöiden keskinäisistä suhteista tai heidän ja asiakkaiden välisistä suhteista puuttuu luottamus, ei vaikeiden asioiden hoitaminen edisty.

Julkisissa palvelujen tuottamisen pitäisi perustua yhteistyölle, mutta tulosohjatuissa ja tuotteistetuissa palveluissa yhteistyö ei ole kenenkään työtä – se ei ole työtä, josta maksetaan palkkaa. Samasta aiheesta puhui poliisijohtaja Kari Rantama sanoessaan, että talousrikollisuuden selvittelyn vaatimaa yhteistyötä ei voida tehdä, koska sitä ei voi kirjata tulokseksi.

Leena Eräsaari on yhteisösosiaalityön professori Jyväskylän yliopistosta

Äänessä Airi Leppänen: Onneksi on joukkoliikenne

Muutin Pohjois-Karjalan perukoilta Helsinkiin opiskelemaan 45 vuotta sitten. Muutamia syrjähyppyjä lukuun ottamatta (Espoo, Vantaa, Moskova, Tukholma) olen ehtinyt asua eri puolilla kaupunkiamme.

Ensimmäinen osoitteeni oli Rauhankatu 1B, SYL:n entinen ylioppilaskoti, josta oli sopiva kävelymatka yliopistolle. Murra sosiaalitieteiden opetus tapahtui Franzeninkadulla Kalliossa, jonne maalaistytön mielestä oli pitkä matka, tosin sinne pääsi hyvin bussilla ja raitiovaunulla.

Myöhemmin asuin 20 vuotta Merihaassa, joka on ehdottomasti mainettaan parempi paikka DDR-tyylisestä arkkitehtuuristaan huolimatta. Sieltä on hyvät liikenneyhteydet ja Hakaniemen tori, halli ja muut ovat palvelut vieressä. Pyörälläkin pääsi polkaisemaan eri suuntiin, esimerkiksi Kivinokkaan, Mustikkamaalle tai Viikin pelloille ihmettelemään yliopistollisia lehmiä.

Kesällä 2001 muutin juuri valmistuneeseen asumisoikeustaloon Rastilankallioon, Vuosaareen. Sijainniltaan parempaa asuinpaikkaa lienee vaikea löytää. Metroasemalle on 300 metriä, lähimmälle uimarannalle suurin piirtein sama matka, kaikki palvelut lähietäisyydellä, samoin Vuosaaren rannat, joita kierrän pyöräillen tai kävellen lähes päivittäin. Vuosaari on ihanteellinen asuinpaikka pääosin kotona työskentelevälle ja periaatteellisista syistä autottomalle freelancerille.

Erityisesti minua viehättää tuo metro. Tiedän tasan tarkkaan, että sieltä se metrojuna kohta tulee, oli tuuli, tuisku tai auringonpaiste ja vie minut nopeasti määränpäähän. Liityntäliikennekin pelaa. Poikkeuksia säännöstä on varsin harvoin. Myös muita häiriöitä metrojunissa esiintyy harvoin toisin kuin valtamedioihin säännöllisin välein ilmaantuvista metronvartista Itä-Helsinkiä koskevista jutuista voisi päätellä.

Paratiisissa on toki varjojakin, kuten Meri-Rastilan rannan rakennushanke, joka uhkaa haukata ison osan lähiseutuni suositusta virkistysalueesta. Asuntoja Helsingissä toki tarvitaan, mutta nimenomaan kohtuuhintaisia.  Tähän tarpeeseen Meri-Rastilan rannan rakentaminen tuskin tuo helpotusta.

Airi Leppänen on freelance-toimittaja ja tietokirjailija

Äänessä Sini Saaritsa: Kireän kilpailutuksen tulos: kiskontaa ja työsyrjintää

Kireän kilpailutuksen tulos: kiskontaa ja työsyrjintää bussivarikoilla

Onneksi asun nykyään Kalliossa ja enimmäkseen kävelen paikasta paikkaan. Olen nimittäin alkanut epäillä, että kohta täällä ei enää busseilla paljon ajellakaan.

Haastattelin viime keväänä kahta marokkolaista miestä. Molemmilla oli takanaan varikkosiivoojan ura: bussien siivousta, tankkausta ja muuta huoltoa öisiin aikoihin pääkaupunkiseudun varikoilla. Miehet kertoivat, että entinen työnantaja oli muun muassa vaatinut heiltä rahaa työpaikan pitämisestä, työntekijöitä oli painostettu luopumaan palkanlisistään ja osa joutui vajavaisella ajotaidolla ajamaan busseja varikkoalueella ja sen ulkopuolella.

Työnantaja oli espoolainen siivousliike Ariel Palvelut Oy, jonka johtohenkilöille on langetettu vankeustuomioita jo kaksi kertaa tänä vuonna. On törkeää kiskontaa, kiskonnan tapaista työsyrjintää ja sen sellaista. Toimitusjohtaja on määrätty liiketoimintakieltoon. Yritys ei kuulu työnantajaliittoon. Arielin yksi tärkeä toimialue on varikkosiivous ja sen asiakkaita ovat liikennöitsijät, joiden palveluja kunta ostaa.

Alihankinnan etiikka

”Kaupunkikonserniin kuuluvien yksiköiden ja yhtiöiden alihankkijoiden tulee tietenkin täyttää lain ja etiikan vaatimukset.” Näin vastasi apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri, kun kyselin antaako Helsingin kaupunki työntekijöitään törkeästi kohdelleen siivousyrityksen jatkaa kunnan joukkoliikennepalvelujen alihankkijana.

Toistaiseksi Helsinki antaa. Ariel Palvelut Oy siivoaa esimerkiksi Helsingin Bussiliikenne Oy:n (HelB) varikoilla edelleen.  Sauri ja liikennöitsijät ovat olleet sillä linjalla, että odotellaan hovioikeuden päätöstä.

Kun Arielin ensimmäistä käräjäoikeuden päätöstä vasta odoteltiin, soittelin Helsingin seudun liikenteen (HSL) hallituksen puheenjohtajalle Tatu Rauhamäelle: mitä jos Ariel tuomitaan rikoksista? Rauhamäki toisteli huolellisesti muotoiltuja lauseita periaatteista, eettisyyden vaatimuksista ja erityisesti luottamuksesta, johon hänen uskonsa mukaan perustuu koko suomalainen yhteiskunta ja sen myötä HSL:n suhteet kilpailutukset voittaneisiin liikennöitsijöihin. ”Niin kauan luotetaan, kunnes toisin osoitetaan”, Rauhamäki lausui. Jos langettavia tuomioita tulisi, olisi asia harkittava uudelleen.

Tuomio tuli – Helsinki jatkaa sopimusta

Arielin toimitusjohtaja sai ehdollista vankeutta. Espoon kaupunki sanoi nopeasti irti sopimuksensa  Arielin kanssa. Mutta HSL:n kilpailuttamien liikennöitsijöiden mukaan bussien huolto on niin valtaisa prosessi, että sitä ei tuosta noin siirretäkään siivousliikkeeltä toiselle.

Ilmeisesti itse liikennöinti ei olekaan saman vaativuustason toimintaa, koskapa HSL pikakilpailutti konkurssiin menneen Westendin Linjan tilalle toiset firmat melko ketterästi. Siihen löytyi motivaatiota, koska oli pakko.  Nyt Westendin Linjalta perittyjä reittejä ajeluttaa muiden muassa Nobina Finland Oy, jonka varikoilla siivoaa – mikäpä muu kuin Ariel Palvelut.

Bussiliikennöitsijät on kilpailutettu niin ahtaalle, että heidän on tuotettava palvelunsa ennätyksellisten edullisesti, mikä tarkoittaa, että myös alihankkijoiden kilpailutuksessa voittaa se, joka hoitaa homman halvemmalla kuin kukaan ikinä. Siinä saatetaan katsoa sitten hieman sumeammin silmin sellaisiakin asioita kuin alihankkijoiden rikosrekisterit, työntekijöiden kohtelu tai bussimatkustajien turvallisuus.

Sini Saaritsa on Palvelualojen ammattiliiton Pam-lehden toimitussihteeri

Äänessä Kirsi-Leena Helle: Kirjasto – kaupunkilaisten kohtaamispaikka

Tulevalla valtuustokaudella tehdään Helsingissä päätös Keskustakirjaston rakentamisesta. Arkkitehtuurikilpailu on parhaillaan käynnissä. Keskustakirjaston sijaintipaikaksi on kaavailtu Töölönlahtea.

Keskustakirjastoa enemmän kaupunkilaisten arkeen vaikuttaa kuitenkin se, että lähellä on ”oma” kirjasto.

Kirjasto on matalan kynnyksen paikka, jonne kaikki ovat tervetulleita. Usein se on asuinalueen ainoa vapaa-ajanviettopaikka, jossa ei tarvitse kuluttaa rahaa. Kirjastossa voi lainaamisen lisäksi mm. lukea päivän lehtiä, osallistua satutunneille ja tapahtumiin, tutustua pienimuotoisiin näyttelyihin tai vaikka käyttää tietokonetta maksutta.

Keskustakirjastopäätöksestä riippumatta on Helsingin lähikirjastot ja nykyisen tasoinen toiminta turvattava jatkossakin. Kirjasto on jokamiehen oikeus.

Kirsi-Leena Helle on helsinkiläinen tiedottaja ja kirjaston suurkuluttaja.

Äänessä Kati Peltola: Jokasyksyinen taisto

Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen esittelee porvarillisen Helsingin perinteiden mukaisesti joka vuosi budjetin, jossa vanhus- ja muutkin sosiaalipalvelut on rahoitettu alakanttiin. Sitten katsotaan, paljonko vasemmistoliitto ja demarit saavat niihin lisää valtuustoryhmien neuvotteluissa.

Kokoomuksen hintana sosiaalipalveluiden kunnolliselle rahoitukselle on aina lisävalmistelua yksityistämishankkeille. Vihreät kun valitettavasti haluavat pitää kokoomuksen mukana budjettisovussa, vaikka vasemmistoryhmillä ja heillä on tässä valtuustossa vielä enemmistö.

Tänä vuonna sosiaalilautakunnan enemmistö rohkaistui käyttämään valtaansa. Se esitti (kokoomuksen vastustaessa) että kaupunginhallitus lisää noin 40 milj. euroa sosiaalipalvelujen ensi vuoden budjettiraamiin. Tästä 15 milj. vanhuspalveluihin. Vasemmistoliiton Jouko Kajanoja ja demarien Terhi Mäki ehdottivat lisäyksiä ja vihreätkin olivat mukana.

Kaupunginjohtaja väittää, ettei hänen rahaesityksensä heikennä kuntalaisten palveluja. Vanhusten laitoshoito vähenisi kuitenkin lähes sadalla paikalla. Palveluasumiseen ei riittäisi yhtään paikkaa lisää, vaikka sen väitetään korvaavan laitosasumista. Palveluasuntoihin jonotti syyskuussa 240 vanhusta. Pajusen ehdottamalla kotihoidon summalla saadaan 80 000 käyntiä vähemmän kuin tänä vuonna. Sadat kotihoitoa saavat ihmiset jäisivät sitä vaille.

Väistyvän valtuutetun edessä on taas ikävä vääntö palvelutason pitämisestä edes nykytasolla. Toivon, että seuraava valtuusto ja lautakunnat pääsevät hedelmällisempään yhteistyöhön. Asukkaat ja työntekijät pitäisi vihdoin ottaa mukaan miettimään, miten palvelut saadaan paremmiksi. Rahaa Helsingillä on tarpeeksi. Pitää vain asettaa tärkeysjärjestys oikein. Tärkeintä on rahoittaa ensiksi peruspalvelut ja lisätä kohtuuhintaista asumista.

Kati Peltola on helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu

Äänessä Mikko Varjanne: Se polkemisen tunne!

Se polkemisen tunne!

Ilahduin Helsingin kaupungin pyöräilyprojektin aikaansaannoksista. Muun muassa Pyöräliikenteen suunnitteluohje, osa 1 antaa toivoa siitä, että Helsinki on muuttumassa oikeaksi pyöräilykaupungiksi. Suunnitteluohjeen toinen osa julkaistaan syksyllä 2012.

Kohta päättyvällä valtuustokaudella asenteet pyöräilyä kohtaan ovat olleet kaupungin päättävissä ja toteuttavissa elimissä myönteisiä. Nyt tarvitaan enää rahaa toteutukseen – sekä jatkuvuutta tälle pyöräilymyönteiselle ajattelulle. Pyöräilyllä on mahdollisuus profiloitua tasavertaiseksi liikkumismuodoksi autoilun ja kävelyn rinnalle! Baana ja muut jo tehdyt pienet parannukset ovat hyvä alku.

Olen surullinen siitä, että käytännössä pyöräilyn tasavertaisuus liikenteessä tuntuu vielä kaukaiselta ajatukselta. Pyöräilijöiden kohtaamiset jalankulkijoiden, autoilijoiden ja kanssapyöräilijöiden kanssa ovat usein värikkään tunteikkaita. Omien oikeuksien puolustaminen kirosanojen kera on tyypillistä suomalaista kehityskeskustelua.

Ajoradalla nopeusrajoitukset ovat usein niin kovia, etteivät pyöräilijät pysy vauhdissa. Useimmat pyöräilijät eivät uskalla ajaa ajoradalla Helsingissä. Hitaammat kulkuvälineet saattavat ärsyttää autoilijoita, joskus raivoon asti. Myös jalankulkua ja pyöräilyä yhdistävillä väylillä kahden erilaisen liikkumismuodon yhteenotto on välillä väistämätön.

Liikennesääntöjen teorian ja käytäntöjen osaaminen auttavat positiivisen ja solidaarisen asenteen lisäksi. Kyllä me kaikki tänne Helsinkiin mahdumme!

Ärsyynnyn kun uutislehtiä lukiessani kohtaan viestejä, jotka aiheuttavat pelkoa pyöräilyä kohtaan. Lehtien otsikoinnit kuten ‘Suojatiellä vaanii polkijan ansa’, ‘Pyöräilyn kasvanut suosio on lisännyt turmia’, ‘Pyöräilystä koituu eniten vakavia vammoja’ ja ‘Pyörää taluttaneelta puuttui kypärä, yliajosta silti tuomio kuskille’ eivät anna ruusuista kuvaa potentiaalisen työmatkapyöräilijän mahdollisuuksista selviytyä hengissä työmatkastaan.

Tilastollisesti autoilu, kävely ja mopoilu on vaarallisempaa kuin pyöräily. Autoilun suosiosta johtuen auto on yleensä toisena osapuolena vakavissa turmissa. Liikenteessä ja liikkumisessa on aina omat riskinsä. Hyvät liikennejärjestelyt, oikeat tilannenopeudet ja huomioiva asenne luovat turvallisuutta. Perusteeton pelko ei edistä liikenteen kehittämistä.

Lopuksi teen rakkaudentunnustuksen: rakastan pyöräilyä. Rakastan sitä nopeuden siivittämää vapaudentunnetta, jonka saan kaupungissa polkiessani. Rakastan sitä fyysistä ja henkistä olotilaa, joka paranee jokaisella kampikierroksella. Rakastan sitä, kun näen muidenkin pyöräilevän. Rakastan sitä, kun pääsen pyörällä eteenpäin talvellakin. Ennen kaikkea rakastan sitä, että voin pyöräillä siellä missä asun, eli Helsingissä.

Mikko Varjanne on vuorotteluvapaata viettävä mediatoimittaja Vanhastakaupungista