Archive for Uncategorized

Kun työllä ei elä, kysymys on arvovalinnoista

Valomerkki -lehti kirjoittaa matalapalkkatyöstä. Lue koko juttu tästä.
Työelämätutkija Anu Suoranta Helsingin yliopistosta sanoo, että nykyinen politiikka synnyttää lisää matalapalkkatöitä, joita erityisesti naiset tekevät palvelualan ammateissa.
Kysymys on arvovalinnoista. 1990-luvun lamaan asti maassamme oli jaettu tahto: haluttiin, että ihmiset tuleva työllään toimeen. Nyt se tahto on kadonnut, Suoranta pohtii.

Silpputyöläilevä itsensätyöllistäjä meets ay-liike

 

Kirjoitan Kansan Uutisissa 16. 10 itsensätyöllistäjistä otsikolla Ilman työsuhteen tuomaa turvaa. Juttu on kirja-arvio teoksesta Väliin pudotetut (Janne Airola & Ilkka Hackman, Docendo 2016)

” hupaisimpia osuuksia on maisterismies ja silpputyöläinen Kimmon käynti ammattiliiton virkailijoiden juttusilla. Kontrasti on läpitunkeva..”

Hallitus kannustaa nälkäpalkkaan, error, error. Hallitus kannustaa nälkäpalkkioon!

Kommentoin Tasa-arvovaje-hankkeen sivuilla Sipilän hallituksen 12.4. yrittäjyys- ja työllisyystoimia  otsikolla Matalapalkasta halvempiin töihin?

 

Hallitus liittää itsensätyöllistäjien aseman parantamisen työttömyysturvaan. Tällä logiikalla jää kuitenkin koskematta työn hinnoittelu. On kysyttävä rakentaako hallitus kannusteita nimenomaan työtätekevien köyhyyteen? Onko hallitus arvioinut itsensätyöllistämisen kannustamisen sukupuolivaikutuksia? Onko itsensätyöllistämisen helpottamisen taustalla ajatus työn hinnan halventamisesta? Mikäli hallitus haluaisi rakentaa työtä, jolla tulee toimeen, niin siihen voi kaivaa työkaluksi työlainsäädännöstä kollektiivisen neuvotteluoikeuden laajentamisen itsensätyöllistäjille.

Tiimi spirittiä ja työläisen kuvia

Acatiimissa 9/2015 kirjoitan Mona Mannevuon väitöskirjasta Affektitehdas. Työn rationalisoinnin historiallisia jatkumoita mm. seuraavasti: “Yksi väitöskirjassa tulkittava affektitehdaspaikkakunta on yliopistotyö ja sen rationalisointi. Terävä sivaisu kohdistuu myös Acatiimin kirjoituksissa tuotettuun ideaaliyliopistotyöntekijään.”

Tiimi spirittiä ja työläisen kuvia

Mona Mannevuo:
Affektitehdas. Työn rationalisoinnin historiallisia jatkumoita.
Turun yliopiston julkaisuja, 2015

Kätevä emäntä -sketsiohjelmassa toimistossa pukkaa yt:tä ja irtisanomisia. Pomo korostaa kohtauksesta toiseen tiimi spirittiä, tehokkuuden ja innostuksen tunnetilaa. Mona Mannevuon väitöskirjan Affektitehtaassa on kysymys tiimi spiritin analysoinnista, siitä miten tuotanto työssä on rationalisoitu tunteen ympärille eri aikoina.

Kyse on johtajuusteorioista. Taylorismista, fordismista, postfordismista ja niiden tuottamista työläisen figuureista. Kyse on myös prekariaattiliikkeen italialaismarxilaisesta teoriasta ja yhdysvaltalaisista tiedostamisliikkeistä. Affekti tarkoittaa kirjassa yksilön kokemuksen ylittävää rakennetta. Tehdas taas on metafora monenlaisille työn paikoilla, työn tietämisille ja kuvauksille työstä. Yksi väitöskirjassa tulkittava affektitehdaspaikkakunta on yliopistotyö ja sen rationalisointi. Terävä sivaisu kohdistuu myös Acatiimin kirjoituksissa tuotettuun ideaaliyliopistotyöntekijään.

Mannevuo kysyy miten tunteita rationalisoidaan työssä, työn tieteissä ja niiden kerrostumissa. Tunnemäärittelyssä pyritään myös luokan ja sukupuolen tunnistamiseen. Etsinnässä on se millä lailla työn tiede on historiallisella jatkumolla tuottanut ja tuottaa ideaalityöläistä, jonkinlaista ensiluokan työntekijää.

Rationalisoinnin historialla on omat ideaalisubjektinsa, joihin on usein liitetty fordistinen, kurinalainen, tunteet työstä poispitävä työntekijä. Mannevuo todentaa, että tunteet fordistinenkin figuuri sisälsi. Mannevuo esittää, että myös affektiivisella työllä on ideaalisubjektinsa, johon muiden työsuoritteita verrataan. Ideaalit määrittyvät negaation kautta. Nyt ei pidä olla fordistinen, ei kympin tyttö, eikä organisaatioihminen. Nykyajan ideaaleja ovat huippututkija, jolla ei ole hoivavelvoitetta, intohimoinen ja globaali diginatiivi sekä rohkea ja autonominen työläissubjekti. Näitä yhdistää tietoisuus, tunneäly, sanavalmius ja mobiilisuus.

Kysymys rationalisointiteorioiden jatkumosta on tutkimuksen työkaluna hyvä, mutta johtopäätökseksi se on hieman vaisu. Työläisestä tietämisen tieteiden, 2010 -luvun tiimityön, intohimon tai yhteisöllisyyden uudelta näyttämisen purkaminen ajatukseen, että niiden ideologinen perusta on luotu jo 1900-luvulla on melko tunnettu.

Kirjan teksti vilisee työläisiä. On tehdas-, ideaali-, fordistinen-, prekaari-, auto-, media-, tieto-, massa- ja tiimityöläisiä. Työläisten lisäksi myös työntekijöitä on moneen lähtöön; ahkeria, tyhmiä, halpoja, yliopisto, palvelus, omapäisiä, ensiluokkaisia, neuroottisia ja poliittisia työntekijöitä. Kun luokka on osa tutkimustehtävää, niin lukijalla on lupa odottaa merkitseekö työläinen luokkaa ja työntekijä työmarkkina-asemaa. Vai onko kirjoittaja tietoisesti nähnyt ne yhtenä ja samana figuurina. Veikkaukseni on, että tutkimuskirjallisuudesta kumpuavien t-sanojen osalta luokka- ja työmarkkinakontekstien eroja ei ole mietitty ja juuri se tekee tekstin seuraamisen vaikeahkoksi.

Mannevuon esittämät tutkimuskysymykset ovat hyviä ja niitä lähestytään suurella massalla siteerattua kirjallisuutta. Kirjaa voisi väittää teoreettiseksi, mutta vähän pidemmälle mietittynä se voi olla myös keskeneräiseksi jäänyt ajatusprosessi. Turkulaisilla on kätevä sana kui. Se tarkoittaa sekä miten että miksi. Jälkimmäinen jää kirjassa monesti avoimeksi.

Anu Suoranta

Prekaari tuntuu

Kirja-arvioni on julkaistu Acatiimissa 6/2015

Prekaari tuntuu

Eeva Jokinen & Juhana Venäläinen (toim.):
Prekarisaatio ja affekti.
Nykykulttuuri 2015, Jyväskylän yliopisto

On kirjoja, jotka pitää lukea kokonaisuutena ymmärtääkseen mistä on kysymys. Prekarisaatio ja affekti – teoksen kahdeksan pienoistutkielmaa olisivat kukin yksittäin metodeiltaan melko outoja sekä tuloksiltaan vain suuntia haparoivia. Yllättävästi kuitenkin outous ja haparointi toimivat kokonaisuutena. Teoksessa tunnistetaan prekaarin yhteiskunnan moninaisia merkkejä ja tuntemuksia elämässämme.

Prekarisaatiota on kaikkialla mistä palkkatyö ja ydinperhe ovat liudenneet elämän vakauden perustana. Kirjassa prekarisaatio on määritelmällisesti enemmän kuin työmarkkinoiden muutos. Lukijalle prekarisaatio näyttäytyy tekstien perusteella elämänä kaikkinensa, eikä tulkinta liene pahasti väärä sillä Eeva Jokinen on nimennyt prekarisaation osuvasti uudenlaiseksi käyttöliittymäksi maailmaan.

Pienoistutkielmissa prekaarisuuden tuntua luetaan populaarikulttuurin sanoituksista, tanssista, äitiydestä, hoivasta, työllistämisprojektin kahvipaketeista ja halonhakkuusta, siirtolaisuudesta, tunnustuksesta ja riittämättömyydestä omassa elämästä. Pirjo Pöllänen erittelee Suomeen muuttaneiden venäläisnaisten turhautumista ja väsymistä prekaareihin työmarkkina-asemiin ja kotona työttömänä olemiseen. Ja heti perään Lilli Aini Rokkonen tunnistaa samassa ajassa päinvastaisen keskiluokkaisen ja ydinperheeseen linkittyvän naisten ja äitien tunteen, nimeten sen moratorioksi, luomuäitiydeksi ja etäisyyden otoksi työmarkkinoilta lapsentahtiseen elämään. Paradoksaalisesti juuri itse valitusta kotiäiteilystä nousee perustulokeskusteluun pohjaten kysymys: onko toimeentulon sitomiselle palkkatyöhön olemassa nykyajan vaihtoehtoja?

Kirjoittajat käyttävät huokoisen yhteiskunnan käsitettä konkretisoidakseen prekarisaatiota. Huokoisuudella viitataan fordistisen yhteiskunnan instituutioiden hapertumiseen, putoamisiin hyvinvointivaltion turvaverkosta, palkkatyön riittämättömyyteen, koulutuksen ja toimeentulon yhteyden katkeamiseen, demokratian kriisiin ja vasemmiston neuvottomuuteen. Huokoisuus tunnistuu Iiris Lehdon tutkimassa hyvinvointisekoittumassa, jossa hoiva- ja palkkatyövajetta on ryhdytty paikkamaan niiden yhdistelmällä työllisyysprojektissa.

Teoksessa yhteiskuntatutkijoita kiinnostavat tunteet osana kapitalismin infastruktuuria. Avainsana on affekti, jota kautta teoksen pyritään määrittelemään. Pontus Purokuru ja Antti Paakkari tunnistavat riittämättömyyden tunteen, kun kaikkialla prekaarissa elämässä vertaillaan ja kilpaillaan, milloin apurahoista milloin fb-tykkäysten määrästä. Lukijalle käy selväksi, että affekti viittaa niin ruumiin kuin mielen toimintaan, niin järkeen kuin tunteisiin. Affektiivisen käänteen ydintä on, että affektit osoittavat kielellisen ja rationaalisen selittämisen ohi tai yli. Affektin ymmärrys jää osassa pienoistutkielmia sen verran abstraktiin vaiheeseen, kiinnittymättä millään lailla tutkimuksentekoon, että aika ajoin tunne on kun harlekiinia lukisi.

Monilta osin kirjoittajia voi kiittää rohkeista ajatusharjoitelmista ja pyrkimyksestä sanoittaa prekaareja tunnetiloja. Hyvästä sanoitusesimerkistä käy tohkeisuuden – käsite, jonka Jokinen ankkuroi kongnitiiviseen kapitalismin työmarkkinoihin, jossa ihmisten on oltava vapaita, luovia, liikkuvia, autonomisia ja sosiaalisia. Tohkeisuuden yhdistyessä yleiseen horisontittomuuteen tavoittanemme kaikki jotakin siitä tunteesta, josta aikakautemme tullaan muistamaan.

Anu Suoranta
VTT, tutkija, Helsingin yliopisto

Hupsista. Tuli heikennettyä työehtoja.

Teoliisuuliitto TEAM:n Intiim -lehdessä 9/2014 on julkaistu arvioni teoksesta Nuorisotakuun arki ja politiikka.  Tästä linkistä: Nuorisotakuu – ehdollista kansalaisutta? lehteen. Juttu löytyy sivulta 38.

Kun työnvälityksestä työtä ei saa

Tieteessä tapahtuu 5/2014 lehdessä on julkaistu arvioni Pertti Koistisen teoksestaTyö, työvoima, työvoimapolitiikka (Vastapaino 2014) . Tästä linkistä lukemaan koko tekstini: Kun työnvälityksestä työtä ei saa.

Kiinnostavinta antia prekaarin työn näkökulmasta ovat työntekijöiden
sosiaalisten oikeuksien analysointi. Pohdinta sosiaalisten oikeuksien ja ansiotyön sidoksesta
sekä ylipäätään oikeutuksesta pysäyttää miettimään. Vilkaisu omaan elämänpiiriin, jossa työ- ja
palvelusuhteiden informalisoituminen näkyy erilaisina määrä-, osa-aikaisuuksina, freelanceriutena, itsensä työllistämisenä, palvelujen vaihtosopimuksina sekä työn
teetäntänä ilman työsuhdetta ja työehtosopimusturvaa, ei ainakaan horjuta Koistisen työsuhdeperusteisen sosiaaliturvan kritiikkiä. Pikemminkin päinvastoin.

Jo riittää pätkätyöntekijöitä syrjivät käytännöt

Päivän Hesarissa 8.10 on julkaistu kirjoitukseni Pätkätyöntekijät talkoilevat jo.

 

“Virkamiesten pitkän loman leikkaus nousi esiin työurien keskivaiheen pidennyskeinona (HS Kotimaa 7. 10.). Työuralla pidentämisen ja jaksamisen pihvi ei kuitenkaan ole pitkässä vaan lyhyessä päässä. Työmarkkinoilla työskentelee vakiintuneesti neljännes työvoimasta, jolla ei ole pitkää kokoaikaista työsuhdetta eikä pitkää lomaa. Nykyisellään lomaoikeus on pätkätyöntekijöitä syrjivä. Pätkätyöntekijä tekee samaa työtä mutta ansaitsee muita lyhyemmän loman. Jokainen alle vuoden määräaikaisessa työsuhteessa työskentelevä osallistuu jo nyt työuran pidennystalkoisiin tavalla, joka ei ole kestävä.

Työuralla jaksamisen kannalta ongelma tulee siitä, että lyhyet työsuhteet ovat toistuvia. Samalla toistuu myös lyhyt loma, ja väsymys kasvaa.”

Ratkaisukin on tarjolla. Kaikille alusta saakka 2,5 päivän lomakertymä. Kiitos. Ja lainsäätäjä. Hoida homma. Legitimiteetti on rapautunut sen myötä kun pätkätyöyhteiskunta on vakiintunut jo 1990-luvun laman vuosista. Hei haloo. Viime vuosituhannelta.

Kivinokasta demokratiapilotti vai lepakot asumaan kerrostaloihin?

Kaupunkisuunnitteluviraston auditoriossa raikuivat maanantai-iltana 16.9. hurjat aplodit, jolle ei ollut tulla loppua. Täyden salin, arviolta parinsadan ihmisen, tunnemyräkän aiheutti Kivinokka-aktivistien esittelemä Kivinokan virkistyskäytön kehittämisidea. Reipasta lähidemokraattista toimintaa. Juuri sitä mitä aktiivisten kaupunkilaisten Helsinki tarvitsee.

Kivinokka-aktivistien ideoinnissa Kivinokkaa ei museoida, eikä nimbyillä, vaan aluetta kehitetään kaikkien kaupunkilaisten luonto- ja virkistysalueena. Portit pois ja ikkunat auki. Saunaa ja melontaa pukkaa. Eikä kyse ole pelkästään kaupunkilaisten alueesta, vaan turistitkin kutsutaan viettämään kivoja päiviä eksoottisessa keitaassa keskellä kaupunkia.

Kaupunkisuunnitteluvirasto on valmistellut kolme vaihtoehtoa Kivinokan tulevaisuusskenaarioiksi. Yksi on virkistyskäyttövaihtoehto, kaksi ovat rakentamisvaihtoehtoja. Toisessa mallissa asukkaita olisi 4000, eikä varmasti ihan köyhimmästä päästä. Toisessa asukkaita olisi 12 000 ja karttaa vilkaisemalla voi todeta, että lienisi jatkuva ruuhka tuolla maa-alalla. Salista myös kommentoitiin, että raskaimman rakentamisen vaihtoehdossa on näemmä suojeltavat lepakot asutettu korkeisiin kerrostaloihin. Auditorion viesti oli selvä. Meidän tiemme on virkistysalueen tie.

Mallien asettamisen valta

Kaupunkisuunnittelulla, tässä tapauksessa kolmen mallin mallilla, käytetään valtaa. Esittelemättä jättäminen on myös valinta. Kolmessa mallissa huomiotaherättävää on, että nyt luonnostelluissa vaihtoehdoissa virkistys- ja asumiskäyttö on asetettu rankasti vastakkain. Joko asut tai virkistyt ovat tarjotut vaihtoehdot. Ei ajattelu näihin variantteihin typisty, jos reiluja ollaan. Kokonaan on esim. jätetty luonnostelematta se malli, jossa Itäväylä katettaisiin ja päälle rakennettaisiin asuntoja. Tällöin Kivinokan luonto ja virkistykäyttö olisi mitä sopivin asumisen rinnalle ja niistä asunnoista olisi oikeasti lyhyt matka kiskoliikenteelle.

Rakentamisvaihtoehdoissa esitetyt matkat Kulosaaren ja Herttoniemen metroasemilta herättivät kummastusta. Se mikä kaupunkisuunnitteluviraston suunnitelmissa esitetään esim 600 metrinä on sporttrackerillä mitattuna 1900 metriä. Ihme ja kumma. Ja tähän yksi sympaattinen virkamiehistä totesikin, että näissä meidän suunnitelmissa on vähän kaikkea hassua. Sekin on tosiaan hieman hassu ajatus, että rakentamisvaihtoehdoissa virkistyskäyttö säilyisi. Joku salista sen tiivisti. Kuka nyt toiselta kerrostaloalueelta lähtisi toiselle kerrostaloalueelle virkistäytymään.

Peli on selvä. Ainoastaan virkistyaluevaihtoehto säilyttää Kivinokan kaupunkilaisten ulkoilualueena. Sain salissa raikuvat aplodit, kun ehdotin, että tehdään Kivinokasta demokratiapilotti. Valmistellaan alueen kehittäminen virkistyskäytössä yhdessä kaupunkisuunnitteluviraston ja kaupunkilaisten kesken. Meillä kaupunkilaisilla on taitoa ja tahtoa. Pallo on heitetty. Virkamies otatko kopin? Myös tässä voi käyttää sitä valtaa.

 

Loma on oikeus!

Kolumnoin uusimmassa PHT:n Hyvinvointi -lehdessä 2/2013 otsikolla “Sama loma kaikille” (s. 7)